Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jenni Hyttinen

Vastarannan kiiskin mietteitä

Lienee kautta aikain puhuttu siitä, että lukeminen kannattaa.

Erityisesti tämä on piirtynyt mieleeni peruskouluajoilta, koska rakastin kirjoittamista jo silloin. Lukemista ja kirjoittamista on pidetty käsi kädessä kulkevina, erottamattomina ja toisiinsa nähden korvaamattomina. Ilman lukemista ei kuulemma voi osata kirjoittaa. Minua tuo tieto lähinnä turhautti.

En ole ollut kovin innokas lukija koskaan. Siinä lukuhistoriani ilman koukeroita. Alaluokilla saatoin lainata suuren pinon kirjoja, ja yhdyinpä kerran silloisen uusimman Potter-kirjan lainajonoonkin, vaikka kertaakaan en koko opusta avannut saatika pitänyt Harrysta. Ehkä siinä piili jokin hienous, kun voi kertoa hengaavansa kirjastolla odottamassa omaa vuoroa niteen saamiseksi – lukutoukaksi vielä luulevat. Yläasteen ja lukion aikana luin vain pari kirjaa vapaasta tahdosta ja loput pakotettuna repaleisesti. Toisaalta kainostuttaa sanoa tämä ääneen, mutta toisaalta lienen todiste siitä, ettei kirjalliseen lahjakkuuteen vaadita älytöntä saldoa luetuista kirjoista.

Olen kuitenkin näin vuosien jälkeen löytänyt pienen lukukipinän. Viimeisimmän lukukokemukseni tarjosi Veitolan Maria, sanavalmis nainen, joka kirjassaan käy elämänsä läpi kolumniensa kautta. Lähestymistapa on totuttuun nähden erilainen ja mielestäni raikas. Veitola kommentoi kirjassa omia tekstejään ja useampaan otteeseen toteaa, että mitä minä olen oikein ajatellut. Ihanan inhimillistä, tuumailin. Lukiessa voi kehittyä.

Sidos lukemisen ja kirjoittamisen välillä siis on, selvähän se. Kääntäisin kuitenkin julistetun totuuden lukemisen tärkeydestä niin päin, että ilman kirjoittamista ei olisi luettavaakaan. Kirjaimet, niistä muodostetut sanat ja lauseet ovat pohja lukemiselle. Lukemalla voi kiinnittää huomiota esimerkiksi erilaisiin kirjoitustyyleihin ja tapoihin ilmaista asioita. Muiden tyyleistä taas voi saada inspiraatiota tai ne voivat jopa vituttaa. Minusta on hienointa, jos joku omaa omaleimaisen kirjoitustavan.

Laulujen sanoitukset ovat mielestäni sanataidetta parhaimmillaan. Lähes jokainen voinee samaistua siihen fiilikseen, joka täyttää mielen, kun jonkun kappaleen sanoitukset osuvat just eikä melkein omaan elämään tai elämäntilanteeseen, jonka kuvaamiseen on itse vain haeskellut oikeanlaista termistöä. Onpa hienoa, että meille on suotu taito lukea, mutta vielä hienompaa on se, jos joku osaa kirjoittaa.

Kommentoi

Hae Heilistä