Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Juha Leinonen

"Eläkeläiset" - siinäpä oivallinen orkesteri!

Heitin viime keväänä työreppuni nurkkaan. Seuraavana aamuna ajoin pyörällä pitkin jokivartta Jokiasemalle aamukahville. Ei loppunut maailma yhdessä yössä, eivät kadonneet elämänhalut enkä pudonnut tyhjän päälle.

En usko kunniatohtoriksi vihittävän shamaanin, Ismo Alangonkaan, lopettavan vielä kohtakaan taiteensa tekemistä, vaikka 60 vuoden rajapyykki kurkistaa jo nurkan takaa. En tunne montaakaan runoilijaa, kirjailijaa, muusikkoa, joka olisi lopettanut hommat siihen tultuaan eläkeläisen ikään.

 

Pitkään ei reppuni nurkassa viihtynyt. Sisältö vaihtui kirjoihin, muistivihkoihin ja kameraan. Aloin nuuhkia elämääni ”tääl tois pual jokke”, niin kuin eräs Jussi vasta äsken asian tällä palstalla ilmaisi. Itse asustelen nykyisin täällä karheammalla puolella, jossa ei kahvia siemailla sievästä kupista pikkurilli pystyssä.

Siivosin perikunnan taloa. Löysin kaksi mapillista runoja. Isäni oli kirjoitellut niitä jo monet vuosikymmenet. Niissä eli nuoruus, sotavuodet rintamalla, rakkaus, ikävä, vanhuus. Koko elämänkirjo kirjoitettuna. Joukossa oli muutama ukkini Hermanni Leinosenkin runo. Muistan hänen kirjoittaneen niitä Koti-Karjala-lehteen. Yhdessä niistä oli Kiteen laulun sanat. Poikani Iivari taas on tehnyt jo tovin musiikkibiittejä kavereilleen. Nyt hän on julkaisemassa ensimmäistä omaa levyään Korulauseiden installaatio, mikä mieltäni kovin lämmittää.

 

Nyt kun olen palannut täl pual jokke, olen kaivellut omia tekemisiäni ja eksynyt porukkaan, jossa opastetaan tuottavaan kirjoittamiseen. Olemme edenneet vaiheeseen, jossa alamme miettiä, miten ja missä muodossa julkaisemme tuotoksiamme. Tein sitten oman synopsiksen eli polkuni minäkin.

Runot eri vuosikymmeniltä pannaan omiin kansiin ja julkaistaan kirjasena. Sitten ovat nämä laulunpoikaset. Ne äänitetään purkkiin ja julkaistaan levyllinen Trubaduurin päiväunia.

Omat vuoteni rokkarina olivat myös värikkäät. Paljon olisi kerrottavaa. Pöydällä makaa pinollinen aloitettuja liuskoja isommasta kertomuksesta. Pojasta, joka kerran jos toisenkin on ollut lähdössä pois jonnekin. Koskaan se juna ei asemalta lähtenyt.

 

Viisaat ovat kysyneet, miten sinä meinaat jatkossa pärjätä, kun ei ole mitään tekemistä. Joudut huonoille teille ja koet yksinäisyyttä. Putoat suureen tyhjyyteen. Rupiat juopottelemaan. Sinun pitää mennä bingoon, siellä ne muutkin käyvät. Kesällä käyt laulupuistossa laulamassa yhteislauluja paikallisen Mikko Alatalon opastuksella.

Voin sanoa: minun täysbingorivini arvottiin ajat sitten. Voittona tuli tarve kirjoittaa, eikä siitä jäädä eläkkeelle. Tämä tarina on elämänmittainen. Vaikka olen yhden askeleen poikaani Iivoa jäljessä, se kannustaa minuakin yrittämään.

Aloitan niistä isäni runoista kokoamalla oman kirjasen Ruusumiehen runot. Olihan hän myös innokas puutarhamies. Innokkaasti hän oli lausumassa runojaan muille. Niistä sai osansa paikallinen terveyskeskuslääkärikin.

 

Liikunta on hyvästä. Niinpä teenkin kävelyretkiä sauvojen kera ja ilman. Käveleminen on tunnetusti hyvä ajatusten selkeyttäjä. Moni hyvä laulu on naksahtanut lopullisen muotoonsa kävellessä. Tämän ovat Heikki Salo ja Pauli Hanhiniemi minulle opettaneet.

Teksti kaipaa ”valohoitoa”. Se pitää jättää hetkeksi elämään omaa elämäänsä. Paikallinen Nepen kirjasto on parahin taukopaikka lueskella päivän epistolat.

 

Täll karhealla pualen jokke on pikku pubi, jossa voi tavata vanhoja kavereita vuosien varrelta ja samalla tutustua uusiin. Kuten taksi-Esko ja Englannin valioliigan miehet, Crystal Palacen Ari sekä Chelsean Mikko. Itse olen Liverpoolin ja Valkeakosken Hakan mies. Meillä on omat tarinamme. Nyt on tullut meidän vuoro kertoa ne.

Ainahan voi poiketa sinne tois pualkin jokke, jossa juodaan kahvia pikkurilli pystyssä ja siemaillaan punaviiniä kulttuuririennoissa. Oman viinini käyn juomassa paikallisessa kulttuuriravintolassa. Näin saan päivitettyä kaupungin henkisen ilmapiirin. Kesäisin menen Ilosaarirockiin, jossa olen käynyt vuodesta 1971 alkaen. Kertaakaan en ole sieltä poissa ollut. Nytkin kaipaan Jokiaseman kahviaamuja, rauhoittavan joenpinnan katselua.

Niinpä, hyvät matkakumppanini. Taas on monta samanlaista kulkijaa heittämässä vuoden vaihteessa reppuansa nurkkaan. Teille tahdon sanoa: ”Eläkeläiset” on oiva orkesteri.

”Jos tukka lähteekin

jääköön järki

Olkoon päämme

päivitetty”

 

Kommentoi

Hae Heilistä