Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Uskon asia

”En minä joulupukkiin usko, mutta tonttuja kyllä on”, sanoi matematiikan lehtorimme ja rehtorimme ammoin lukioaikaan. Luokkamme oli kieliluokka, jossa oli suuri tyttöenemmistö, poikia taisi olla kaiken kaikkiaan vain viisi. Tytöthän eivät matematiikasta mitään ymmärtäneet, sitä pidettiin tuolloin faktana. Minä uskoin siihen ja pidin itseäni täytenä tonttuna kaikkea ynnä-, vähennys-, kerto- ja jakolaskua korkeammassa matematiikassa.

Uskoinko joulupukkiin? Liikaakin. Ensimmäinen tapaamisemme oli järkyttävä. Olin kai kolmevuotias. Kesken rattoisan joulunvieton tunki ovesta sisään hirmuisen iso äijä, jolla oli pitkä harmaa parta ja karvainen pitkä palttoo ja valtava karvalakki ja rupesi mörisevällä äänellä tenttimään, oliko talossa kilttejä lapsia.

Istuin isän tai äidin sylissä ja huusin kauhusta. Mitä minun pitää tunnustaa? Mitä tuo kamala peikko tekee, jos käy ilmi, etten aina ole ollut kiltti? Nappaako tuo äijä minut syliinsä ja vie kauas pois isän ja äidin luota? Ukko tökkäsi käteeni pienen peltisen leikkipaistinpannun, jota kiljuessani puristin kaikin voimin, kunnes ukko luovutti ja meni ulos ovesta.

Myöhemmin toimittajatoverini kertoi minulle, miten on hoitanut oman pukkiongelmansa. Hän ehdotti pikku tyttärelleen joulupukkileikkiä. Puettaisiin yhdessä isukki pukiksi, joka sitten poistuisi hetkeksi ulos ja palaisi lahjasäkki mukanaan. Se vasta olikin tytöstä hauskaa.

Kun asuimme maalla, meidän isukki toimi aina pukkina, kunnes lapsille tuli paha mieli säälistä isukkia kohtaan, kun hän epäonnekseen sattui aina olemaan poissa juuri lahjojen jaon aikaan.

Keksin ottaa käyttöön tuon kollegan menetelmän. Nuorimmaiseni oli silloin viisivuotias ja innostui kovasti siitä, että isistä muokattaisiin yhdessä joulupukki. Siihen aikaan myös tytön ukki vaimoineen vietti aattoa meidän kanssamme. Tyttö huolestui, että ukki pettyy, jos ei ole oikeaa joulupukkia. Sitten hän sanoi: ”Ei se mitään, kyllä ukki varmaan silti uskoo.”

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla sain joulukuvaelmassa olla valkoinen hyvä enkeli, koska minulla opettajan mielestä oli luokan vaalein tukka. Mustaksi pahaksi enkeliksi valittiin yksi tummatukkainen Tytti.

Sitä en ymmärtänyt, miksi mustalla enkelillä oli punainen puku. Varttuneempana oivalsin, että opettaja, entinen topakka lottajohtaja, oli tehnyt pahasta mustasta pahan punaisen isänmaallis-poliittisista syistä.

Joulu on monella tavalla uskon asia, siinä on totta ja tarinaa, perinnettä ja fantasiaa, sitä juhlitaan rukoillen ja veisaten, mutta myös tukkihumalassa ja tapellen. Joulupukki tuo lahjoja, mutta joulupukilla myös pelotellaan: Jos et ole kiltti, pukki tuo lahjojen sijasta risuja.

Opettajasta riippuu, kuinka uskonnollisissa tunnelmissa koulun joulujuhlaa vietetään, vanhemmista se, kuinka hirveästi se vie rahaa ja tuo taloon krääsää, josta eivät edes lapset jaksa kauan olla innostuneita.

En kuulu mihinkään uskonyhteisöön, mutta silti ihmettelen vimmaa, jolla jotkut aikuiset vaativat koulujen joulujuhlista poistettavaksi kaiken uskonnollisen sisällön. Vaikka joululla on vuosituhansien takainen pakanallinen perinne, mikään ei kumoa sitä tosiasiaa, että koko kristillinen maailma juhlii joulua Jeesuksen syntymäjuhlana.

Mehän olemme kaikki sitä mieltä, että islaminuskoisilla, asuivatpa vaikka Pohjolassa, on oikeus viettää juhliaan oman traditionsa mukaisesti. Suomessa on eletty keskiajalta asti kristinuskon vaikutuspiirissä, emme pysty putsaamaan Jeesus-lasta pois joulustamme, vaikka joulujuhla olisi pelkkää tonttuilua.

Eikä ateistisimmankaan kodin lapsi hurahda uskoon tai muuten turmellu siitä, että laulaa Enkeli taivaan tai saa pahvisiivet selässä esittää enkeliä  –  tai vaikka vauvanukke sylissä itseään Neitsyt Mariaa koulun joulujuhlassa.

Kommentoi

Hae Heilistä