Kaikki käy

Kulttuurielämyksien hankkijan tärkein ominaisuus on uteliaisuus. Tätäkään kaikki eivät usko. Monet haluavat vain sitä, mihin ovat tottuneet ja mitä ovat ennenkin saaneet. Ilmiö näkyi muun muassa niissä marinoissa, joita sai lukea Joensuun kaupunginteatterin keväisten tapahtumien yhteydessä. Ei mitään kokeiluja vaan sitä samaa koreaa operettia ja hupaisaa kansannäytelmää, mistä on ennenkin tykätty.

Toiston toistoa ja toisiaan kloonaavia viihdeohjelmia tulee telkkarista tuutin täydeltä.

Ainakin nyt kesäaikaan voisi ihan uteliaisuudesta tavoitella jotain uutta ja ennen kokematonta. Kaikki käy -asenteella varustettu kerää kesän kulttuurista ravitsevan hengenravintovaraston, joka pitää vireänä pitkään. Jo omasta maakunnasta saa monipuolisen kattauksen eri alojen taidetta.

Hesari (HS 19.7.) kertoi, että Pohjois-Karjalasta löytyvät sekä Suomen rikkain että köyhin kulttuurikunta. Ne ovat Tohmajärvi ja Polvijärvi. Tohmajärvi käyttää kulttuuriin 350 euroa asukasta kohden, Polvijärvi 44 euroa. Tohmajärvi päihittää reippaasti jopa Helsingin. Kumpaa tässä nyt pitäisi kiitellä, kulttuurimyönteistä Tohmajärveä vai säästäväistä Polvijärveä?

Tohmajärveä tietenkin.

Kaikissa kunnissa  –  ja myös valtiolla  –  kulttuurin osuus budjetista on niin pieni, että vaikka se niistettäisiin viimeistä senttiä myöten, sillä ei talous pelastu.

Tämä on hyvä muistaa nyt, kun valtio lupaa kunnille lisää joustoa lakisääteisten kulttuuripalvelujen järjestämiseen. Jos kunta karsii lakisääteisiä palvelujaan, se menettää näihin palveluihin saamiaan valtionapuja.

Muusta, pääosin vapaaehtoisvoimin tuotetusta kulttuurista säästöä kertyy vielä vähemmän, sillä kunta ei sitä kustanna, kunhan avustaa pikku summilla. Kitsaalla Polvijärvellä kulttuurin osuus budjetista on 0,6 prosenttia. Mitähän hyvää kuntalaisille saataisiin, jos sekin vietäisiin?

Ilman palkattomia vapaaehtoisia, näitä ”palavia pensaita”, laaja Suomen maaseutu olisi kulttuurinen autiomaa. Erityisen kunnioituksen ansaitsevat ne, jotka tähtäävät taiteellisesti kunnianhimoisiin tapahtumiin. Heidän ikuisena ikeenään on rahahuolien lisäksi loppumaton narina ”eliittitaiteesta” ja kaikkitietävät neuvot siitä, mihin parempaan tarkoitukseen nuokin rahat tarvittaisiin.

Hengenravinto on ihmiselle yhtä tärkeää kuin leipä. Elämä ilman hengenravintoa on puutteellista ja ikävää, ja tuottaa epäviihtymystä ja epävakautta yhteiskuntaan. ”Kulttuuria on harrastettava vaikka ei olisi paitaakaan päällä”, sanoi vuosikymmeniä sitten teatteriohjaaja Paavo Liski, tuohon aikaan opiskelutoverini Turun yliopistossa. Tämä on hyvä elämänohje sekä kuntalaiselle että kunnalle. Kulttuuri on täyttä ravintoa, ei mikään persiljatupsu voileivän päällä.