Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Heilin avustaja 1

Keskihajonta = 0?

”Olen toimittajaharjoittelijana kaupunkilehdessä”, vastasin jokin aika sitten, kun eräs tuttuni tuttu kysyi minulta, mitä teen tällä hetkellä elämälläni.

Se ei suinkaan ole ainoa asia, mitä teen tällä hetkellä, mutta se on olennaisen suuri osa tämänhetkistä elämäntilannettani.

Havahduin siihen, että joka kerta kun minulta kysytään tuo kohtalokas kysymys, vastaan aina senhetkisen työ- tai koulutustilanteeni. Toisaalta se voi olla ihan ymmärrettävää, sillä sitähän elämä tässä iässä usein on; työstä on ehkä vasta muodostumassa osa arkipäivää. Identiteetti on kuitenkin kulttuurisidonnainen käsite, ja ainakin Suomessa työ on merkittävä osa elämää, joten on luontevaa, että se osaltaan määrittelee ihmisen identiteettiä.

Ja sitten se klisee: välillä tuntuu, että työ on Suomessa jopa niin suuri osa minäkäsitystä, että se muodostaa tiettyjä stereotypioita.

Parturi-kampaajan tai kosmetologin tunnistaa tarkoin huolitelluista hiuksista, kulmista ja purkkirusketuksesta, autonasentaja on Ed Hardyyn ja KoneHELSINKIin sonnustautuva elämänkoululainen, ja kulttuuri- tai taidealan ihminen on vähintäänkin indierockia kuunteleva ja grunge-henkisillä kuteilla (ja jos kyseessä on mies, myös rehottavalla parralla) varustautunut hipsteri.

Laskeeko uskottavuus, jos pankinjohtaja käykin suihkurusketuksessa ja ripsihuollossa joka kolmas viikko? Tai jos parturi-kampaaja onkin päälle 180-senttinen, metsurin paitaan sonnustautunut raavas mies, jolta nousee penkistä vähintään 150 kiloa?

Miten paljon ihmisten odotukset ja stereotypiat todellisuudessa vaikuttavat ammatinvalintaan ja identiteettiin, ja missä määrin ihmiset jopa hyväksyvät heihin lyödyn leiman, edeten elämässään sen mukaisesti?

Tutkimusten mukaan esimerkiksi ajokykyä mittaavissa kokeissa vanhukset epäonnistuvat todennäköisemmin, jos heitä etukäteen muistutetaan, että vanhat ihmiset joutuvat useammin auto-onnettomuuksiin. Ihmisen pelko stereotypiaa kohtaan on niin suuri, ettei hän välttämättä viitsi enää yrittää parastaan. Sama kaava voi toistua useissa muissakin tilanteissa: opettaja saattaa suosia tiettyjä oppilaita ja jättää toiset vähemmälle huomiolle, jonka vuoksi nämä jatkavat ”ei se kuitenkaan tykkää minun vastauksestani” -linjaa.

Aihe on kulunut, mutta onko mikään loppupeleissä muuttunut? Onko täydellinen objektiivisuus ylipäätään mahdollista? Itse ainakin nostan hattua seuraavalle tohtoriperheen lapselle, joka menee odotusten vastaisesti opiskelemaan linja-autonkuljettajaksi tai odotusten mukaisesti tavoittelemaan vähintäänkin filosofian maisterin tutkintoa, mutta tekee sen joka tapauksessa siksi, että se on hänen unelmansa, eikä siksi, että yhteiskunta tahtoo niin.

Kommentoi

Hae Heilistä