Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Eino Maironiemi

Sie.net

Tämä kesä on ollut märkä ja lämmin. Se ennakoi oivallista sienikautta.

Sienet ovat metsässä ne omituiset, joita karjalaiset opettivat savolaiset syömään viime sotien jälkeen. Se ei ollut helppoa maakunnassa, jonka asukkaat vielä viime vuosisadalla ”kiroten sylkivät perunan suustansa lattialle”, kuten muuan valpas tutkimusmatkailija muistiin merkitsi.

Sienet eivät ole kasveja eivätkä eläimiä.

Karkeistaen: koska eivät ole omavaraisia eli yhteytä eivätkä toisaalta kuljeskele pitkin maita ja vesiä.

Silti ne ilmiselvästi elävät.

Tämä asiaintila otti 1700-luvulla rajusti pattiin ruotsalaista Carl von Linnéä.

Siinä oli yrmeä ukko, joka ei osannut arvostaa kurittomuuden eri vivahteita.

Hän ei saanut olluksi eikä yönpäivän rauhaa ellei oitis saanut luokitelluksi ja lokeroiduksi jok’ikistä eliötä, joka eteen sattui.

Sellaisiin ihmisiin törmää joskus ja he ovat harvinaisen tympeää seuraa varsinkin juopoteltaessa.

Kauan asiaa pohdittuaan tämä Linné sitten päätyi lausumaan, että sienet ovat Isästä Perkeleestä.

Myöhemmin hän totesi, että tuo on pikemmin eettis-filosofinen kuin luonnontieteellinen arvio ja luokitteli omassa järjestelmässään sienet ryhmään vermes, madot.

Häntä olisi varmaan lohduttanut, että vasta 1960-luvulla tiedemiehet pääsivät jonkinlaiseen sopuun siitä, että sienet ovat oma kuntansa, johon kuuluu ainakin 100  000 lajia.

Niitä kaikkia ei tarvitse tuntea.

Sienistä on moneksi. Niitä voi syödä semmoisinaan, suolata, kuivata, pakastaa ja umpioida. Niistä voi laittaa vaikkapa keittoa, kastiketta, salaattia, piiroita, munakasta, risottoa, muhennosta ja parhaiten aromi säilyy, kun me paistetaan sopivien sipulien ja yrttien kera.

Hallusinogeenisillä sienillä saa pönttöönsä sellaisen pölinän, että yrittää purra itseään persauksiin ja onnistuu.

Sienet ovat oiva keino päästä eroon epämiellyttävästä pöytäseurasta. Jo keisariajan roomalaiset tiesivät kertoa, että sieniruoka tekee miehestä jumalan.

Sienimetsään voi eksyttää lähimmäisiänsä ja itseänsä. Jaamankankaalla on semmoinen S:n muotoinen lotmake, jossa varsinkin rouskuja kasvaa vallan mahottomasti. Siellä kun kulkee sieneltä sienelle, vasen muuttuu helposti oikeaksi, suunta katoaa ja siinä se: ulkona mielen kartalta on äijä ja tutussa metsälössä hävettääkin vallan pirusti.

Niin ikään sienestys tarjoaa mainion syyn kuljeskella syksyisessä metsässä ilman aikojaan. Ei ole ihminen silloin joutavan jäljillä vaan tulossa ja menossa ja vakaasti elossa.

Sienten moninaiskäytöstä voi olla myös outoja, ennakoimattomia tuloksia.

Kuinka ollakaan, näin kävi muuannelle Pete Pakariselle, joka on alun perin ökykirkkopitäjä Kerjmäiltä kotoisin ja nyttemmin Rysselin kirkolla vahtaamassa etteivät eurokansanedustajat puhu ja kirjoita kuten olisi sielussa sieto vaan siivosti, protokollan mukaan.

Pete niät kertoi partulissa akkain lehdestä lukeneensa, että sienillä voi lankoja värjätä.

Pete siitä innostui, että hänpä värjää oman lankonsa siniseksi, että on sitä talvisydämellä lystimpi katsella.

Sitten tuli surkein sienisyksy miesmuistiin.

Kommentoi

Hae Heilistä