Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Arttu Laakkonen

Kesät on pahoja

Olen viettänyt liikaa aikaa vanhojen valokuvien parissa ja kuunnellut liikaa vanhaa musiikkia. Keli on liian hyvä ja olen viihtynyt liian kauan aloillani. Tulee levoton olo.

Rotsi roikkuu autotallissa seinään ruuvatussa ruuvissa. Kypärä on siinä pyörän päällä, hanskojen, huivin ja aurinkolasien kanssa. Pidän niitä siinä, minusta niiden kuuluu olla siinä.

Tekee mieli lähteä, muttei aina voi. Aika harvoin itse asiassa voi. Ilta-ajelut lähiseuduilla eivät pysty viemään pois sitä perhanan tinnitusta korvissa, joka huutaa yökaudet pään sisällä haluaan tulla peitetyksi tuulen suhinaan ja moottorin ääneen.

Lähden kerran vuodessa jonakin torstaina tai perjantaina. Vaikka sanon, etten tiedä milloin palaan, palaan maanantaina tai viimeistään tiistaina. En vain tahdo sanoa sitä, koska peliin kuuluu, ettei paluusta puhuta eikä sitä ajatella. Illuusiolle on annettava mahdollisuus.

Voi tietysti olla, etten palaakaan, mutta silloin en palaa todennäköisesti koskaan. Silloin on sattunut jotain. Se on aina mahdollista, rehellisesti sanoen. Ei sen tarvitse olla oma virhe, joku känniläinen vain tulee kerran vastaan väärää kaistaa ja se on siinä. Peli poikki.

Mutta ellei mitään sellaista tapahdu, olen takaisin kulmilla aina viimeistään tiistaina. Sitten maltan taas olla aloillani jonkin aikaa, vaikka se on varsinkin kesäaikaan vaikeaa.

Mikä on tärkeää? Sen keksiminen on kaiken alku ja juuri. Mutta ennen kuin sen tietää, on kokeiltava yhtä ja toista, huomattava mikä toimii ja mikä ei. Se ottaa aikansa.

Perhe, ystävät, harrastukset, sanoo joku. Totta. On hyvä olla koti, johon palata. Tai perhe tai joku, jonka luo. On hyvä olla ystäviä. Se sitoo johonkin. Jos noita ei olisi, mikään ei vaatisi palaamaan eikä mitään olisi ikävä.

Sitä paitsi, ei lähtemisen ja palaamisen tarvitse olla vastakohtia. Ei juuri minkään tarvitse. Ihmisten omaa keksintöä, vastakohdat.

Mutta mitä on ”harrastus”? Se on jotain, mitä tehdään, mutta ei kuitenkaan ihan tosissaan?

Minä en harrasta moottoripyöräilyä. En ole motoristi. Hyi helevetti. Suhteeni prätkiin, niiden ropaamiseen ja niillä ajamiseen on ihan liian neuroottinen ja sisäänpäin kääntynyt jotta sille löytyisi valmis määritelmä sanakirjasta.

En edes halua määritellä sitä. Monet kauniit asiat ovat menneet piloille, kun niitä on alettu selittää puhki. En ala nytkään.

Mitä sinä haluat elämältäsi?

PS. Tämä saa olla laitimmainen kerta, kun messuan tästä aiheesta näin julkisesti.

Kommentoi

Hae Heilistä