Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Venäläisen kirjallisuuden lumo

Opin lukemaan 6-vuotiaana, ja sain oman kirjastokortin  –  lainauskortiksi sitä sanottiin.

Kotikauppalan kirjasto käsitti yhden ison huoneen funkistyylisen kivitalon yläkerrassa. Talossa oli vaikka mitä: viinakauppa ja miesten vaatehtimo, yleinen vessa, työväenopisto, paloasema, suutari, pyykkitupa ja kauppalanjohtajan virka-asunto.

Hajuja riitti viinasta pissaan ja lipeästä pikeen, mutta kirjasto tuoksui ihanalta. Kirjastontäti istui valtavan pulpettinsa takana kuin keisarinna valtaistuimellaan ja arvioi rilliensä takaa tiukasti, sopiiko ojennettu kirja mukulan lainattavaksi. Saattoi sattua, että kirja työnnettiin valtaistuimen uumeniin ja sanottiin: ”Et sinä tätä lue.” Kirjoja palauttaessa täti kuulusteli, onko ne myös luettu. Pelkäsin, että jos on tunnustettava kirjan jääneen kesken, hän ei lainaa minulle enää ikinä mitään.

Siksi uskalsin alussa lainata vain satuja. Pelkäsin, etten jaksa kirjan kokoista tarinaa, vaikka ahmin kodin hyllystä mitä tahansa Anni Polvasta Seitsemään veljekseen, Kumpujen yöstä Koskenniemen aforismeihin. Ensimmäinen lainakirjani oli Venäläisiä kansansatuja. Jouduin heti venäläisen kirjallisuuden lumoihin.

Tolstoin Anna Kareninan ja Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen urakoin 12–13-vuotiaana. Mutta sadut, mikä niissä olikin niin lumoavaa, tunteikasta, salaperäistä? Jotenkin rentoa.

Ei elämästä pidä ahdistua, sillä vaikka mikään ei toimi, kaikki järjestyy, kuten venäläiset tietävät. Niin ei sanoisi vahva ja itsevarma Peppi Pitkätossu.

Eduard Uspenskin lastenkirjat hankittiin kaikki ja luettiin lapsille. Kirjat jäivät, kun lapset aikuistuivat ja lähtivät, mutta me vanhat varikset käymme vieläkin silloin tällöin tapaamassa Fedja-setää, iloksemme ja lohduksemme.

Erityisesti suuret klassikot mutta muukin venäläinen kaunokirjallisuus on ollut Suomessa suosittua silloinkin, kun Venäjää eniten vihattiin ”perivihollisena”. Mikä avaisi meille paremmin neuvostoaikaa kuin sen eläneet venäläiset kirjailijat, sekä sallitut että kielletyt?

Kun kirjallisuutta eniten valvottiin ja sensuroitiin, kirjailijan sana oli painavimmillaan. Juuri siksi sitä vahdittiinkin.

Sensuurin paineessa kirjailijat oppivat ilmaisemaan ajatuksensa rivien välissäkin ja lukijat ne välit lukemaan.

Kun Neuvostoliitto romahti, kirjallisuuden kustantamisesta tuli rahan ehdoilla toimivaa bisnestä. Kirjailija on vapaampi, mutta hänen sanansa merkitys vähäisempi. Sensuuri muutti muotonsa: saat sanoa, mutta sinua ei kuunnella.

Venäläiset kirjailijat ovat joutuneet huomaamaan saman kuin suomalaiset: kirjallisuudella ei elä kuin aniharva. Meillä on apurahajärjestelmä, heillä ei. ”Taloja antavat, rahaa eivät anna”, kuten asian ilmaisi eräs kirjailija Pietarin kirjailijaliiton komeassa talossa.

Venäläistä nykykirjallisuutta käännetään ja kustannetaan meillä vähän. Ei ole kaupallista potentiaalia, sanotaan. Ehkä ei, mutta lumoa on yhtä suurina pitoisuuksina kuin ennenkin.

Kommentoi

Hae Heilistä