Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Anna Estola

Takaisin Impivaaraan

Erään teorian mukaan muuttaminen on ihmiselle suurin piirtein yhtä stressaavaa kuin puolison menettäminen. Banaanilaatikoiden keskellä räpistelevää olentoa käy siis vähintäänkin sääliksi, kun hän repii kotipesäänsä hajalle taas rakentaakseen sen uudelleen jo valmiiksi hajottavassa maailmassa. Muuttamisen keskellä löydän itsestäni, akateemisesta, sivistyneestä, rationaalisesta itsestäni jäkättävän hirviön – Hulk-naisen, jollaiseksi tulemista vannoin välttäväni viimeiseen hengenvetoon asti.

Pääkopassa kilahtaa, kun ostoskassin sisältö ei vastaa lähimainkaan käteen annettua ostoslistaa ja pesukonetta ei saada toimimaan. Ei helvetti, tällaistako naiseus sitten tulee olemaan?

Kasvoin katsellen vanhoja Suomi-filmejä. Koko suomalaisen elokuvan kiinnostavimpia hahmoja on ehdottomasti Pekka ja Pätkä -elokuvien pirttihirmu rouva Justiina Puupää. Hänen ainoa funktionsa koko Puupää-sarjassa on liian suuriksi kasvaneiden miehenkoltiaisten kurittaminen.

Yhden ainoan sketsin aikana Justiina onnistuu haukkumaan kaverit pataluhiksi, pakottamaan nämä töihin ja näpäyttämään Pekkaa vielä mojovalla korvatillikalla. Ainoa kunnon naishahmo on kaamea, väkivaltainen ilonpilaaja, joka Siiri Angerkosken väkevässä tulkinnassa näyttää siltä, että voisi kuristaa miehensä paljain käsin hetkenä minä hyvänsä.

Hahmona Justiina on suorastaan traaginen. Rouva Puupää on rujonnäköinen nainen, joka ei saa eikä ansaitse kaipaamaansa arvostusta tai ihailua. Hänen kasvona ja vartalonsa ovat täysin epäseksualisoidut, ja hän on ilmeisen turhautunut rooliinsa kotityrannina.

Pahiksen maineestaan huolimatta Justiina on kuitenkin harvoja naishahmoja, jotka ovat onnistuneet saavuttamaan ikonisen aseman kotimaisessa populaarikulttuurissa.

Justiinan motiivina on jonkin sortin vallanhalu, mutta myös aito huoli Pekan puolesta. Puupää joutuu alituiseen milloin mihinkin pinteeseen, vikittelee vieraita naisia ja saa virkavallan niskaansa.

Naiselle puolestaan lankeaa jonkinlainen yhteiskunnan lukkarin rooli, kun pellossa elävistä suomalaisista miehistä yritetään saada herranpelkoisia veronmaksajia. Ympäriinsä törttöilevät jätkät saavat kaiken sympatian.

”Justiinuus” on myös naiskulttuurille eräänlainen rasite: kaulimenheiluttajan leiman saa itseensä helposti, kun muunlaisia muotteja ei ole tarjolla.

Olen alkanut arvostaa Justiinan pirttihirmun hahmoa sanoinkuvaamattomasti. Ilman Justiinaa suomalainen naishistoria olisi huomattavasti hampaattomampi. Esa Pakarisen ja Masa Niemen muistoa kunnioittaen, mutta kyllä Pekka ja Pätkä -sketsit ovat suhteellisen rasittavaa seurattavaa, vaikka kohellushuumorista pitäisikin. Laulua ja itämurteista vääntöä riittää, mutta eihän noita idiootteja kestä kukaan.

Jos Pekka ei olisi ollut koko ajan Justiinan tiellä, tästä olisi voinut tulla vaikka kirjailija tai presidentti, jos sellainen rooli olisi naiselle elokuvassa silloin suotu.

Kotirauhaa kaikille.

Kommentoi

Hae Heilistä