Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Torvinen

Politiikka muokkaa kieltä

Monissa kirjoituksissa on sanottu, että jo kauan vatuloitu yhteiskuntasopimus ei oikeasti olisi sopimus. En kommentoi, mitä valistusajan filosofit sanoisivat, vaan viittaan äiteihin, Kalle Päätalon ja omaani.

Kallen Riitu-äidin tempaistessa remmin esiliinansa taskusta lapset tiesivät noudattaa sopimusta. Vastaavasti minun äitini kyseli, mikä on oven päällä. Pieni vitsahan se siellä, karmin välissä. Isälläni taas oli tapana kahden tai kolmen veljen nahistelussa tarjoutua kolmanneksi tai neljänneksi, ja sopimus syntyi.

Lasten kasvatuksessa on aina oltava vanhempien sanelemia sääntöjä. Myös aikuisille hallinto saa ja joskus sen pitääkin määrätä sääntöjä, mutta silloin rangaistukset tai uhat, joskus lievennyksetkin, tulevat vasta valmiiseen lakiin.

 

Tehokas katuminen on rikoslain mukaan esimerkiksi sitä, että kaverin tajuttomaksi murjonut tekijä yrittää elvyttää ja tilaa ambulanssin sekä itse ilmoittautuu viranomaisille. Silloin rangaistus voi olla lievempi. Nyt poliitikot aikovat kehottaa verottajalta varojaan piilottaneita liikemiehiä katumaan tehokkaasti, jottei tulisi mitään rangaistusta.

Lapsuudessa oli joskus mahdollisuus katua ja teko jäi rankaisematta. Toisinaan niin Kalle Päätalon kuin minunkin äitini myös pakottivat pyytämään anteeksi. Kasvatusmenetelmänä tämä oli hyvä, mutta veronkiertoa selvittäessä sopimaton.

Entä mitä mieltä sitten ollaan retoriikasta? Aristoteles ja kumppanit kehittivät puhetaitoa, jotta silloinen lukutaidoton kansa ymmärtäisi tekstien sisällön. Nyt asia on kääntynyt päinvastaiseksi. Poliitikon puheita ei enää ole tarkoitettukaan ymmärrettäviksi. Jokainen äänestäjä saa ajatella puheet itselleen sopiviksi; sanotaan sumeasti, jotta äänestäjille kelpaisi. Toisaalta me äänestäjät saatamme sanoa jostakin vitsejä kertovasta päättäjästä, että onpa tällä hyvä retoriikka. Puheessa ei tarvitse olla sisältöä lainkaan.

 

Kummallisinta on kuitenkin kestävyysvaje ja sen paradoksisuus.

Monissa ilmaston ja ympäristön tilaa käsittelevissä kokouksissa maailmalla puhutaan kestävästä kehityksestä. Tavallaan on jo ymmärretty, että tarvitaan muutoksia, ettemme me nyt iloista kulutusjuhlaa viettävät öykkärit kuluttaisi koko pallomme voimavaroja loppuun. Jäätiköt sulaa, otsonikerros ohenee, kovat myrskyt lisääntyvät, meret saastuvat, pula puhtaasta vedestä tulee ja niin edelleen. Tässä kohtaa vielä turmeltumaton ihminen luulisi, että kestävyysvaje tarkoittaa tätä maapallon sietokyvyn rajaa, joka on jo ylitetty.

Mutta vielä mitä. Me valistuneet tiedämme, että kulutamme liian vähän. Pitäisi valmistaa yhä enemmän nuljuksen nauloja, ja löytää niille ostajia, jotta syntyisi työpaikkoja ja saataisiin veronmaksajia sekä talouskasvua.

Kestävyysvaje tarkoittaa sitä, että härpäkkeiden tekijöitä on liian vähän, mutta lapsia, vanhuksia, sairaita, taiteilijoita, humanistihörhöjä ja muita elätettäviä liian paljon.

Oho, mutta nyt tästä jutusta jo tulikin valmis. Miepä lähen heti kuluttamaan, jotta maailma pelastuisi!

Kommentoi

Hae Heilistä