Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tatu Lehto

Avioliitto nykyaikana?

Avioerot ovat alati ajankohtainen aihe maassamme. Vuodesta 1994 lähtien suomalaisliittojen eronneisuus on vaihdellut 47:n ja 51:n prosentin välillä, ja luku on ollut 2000-luvulla Euroopan unionin korkeimpia. Itse olen sinkku, ja noiden tietojen valossa aviosatama ei myöskään minua välittömästi houkuttele.

Toisenkaan tilastopuoliskon arki tuskin on aina yhtä auvoa. ”Mannapuuroa ja mansikkaa. Juuri oikeenlaista kemiaa” ysärihitin sanoin.

En vastusta avioliittoa sinänsä: siinä on hyvää ja huonoa: selkeät, rajatut puitteet, joiden varaan voi rakentaa. Kuin kiehuva kattila ylös liedeltä: seesteinen lipuminen tyveneen. Mutta moni ei näköjään viihdy.

Sinkku saa mennä ja tehdä, mitä haluaa, missä ja kenen kanssa vain. Siihenkin voi toki kyllästyä: oma kumppani tuo turvaa. Saa jakaa ilot ja surut ja lipittää aamuteen puutarhan omenapuita katsellen. Elämä on rakennettu. Mutta mitä käy rakentamisen jälkeen?

Kun on aika nauttia rakentamisen hedelmistä, eikö niiden maku enää olekaan heleän raikas? Ajatuskin saa palan kurkkuun.

Ennen ei valintaa ollut: Koskelan Jussilla kuokka ja suo, Almalla lapset ja pirtti. Iloton raadanta, Herran pelko ja viimeinen matka. Eipä tuossa kehikossa yksi avioliitto rajoitteita lisännyt. Mutta mitä tekee nykyajan juureton yksilöparka kammottavan laajassa vapaudessaan? Rajojen luonnottomuus ajaa näköjään kehästä ulos, jos kehään on eksynyt.

Minusta ajatus avioliiton arjesta on kuin kuritushuone: koti-asunto-asunto-koti, kaksi elämää ja näkemystä väen vängällä yhteen ympättyinä, ateriat ajallaan, toinen määrää, mitä syödään. Parisänky pitää olla. Toinen kuorsaa, ei voi mitään, aamutoimet, puhumattomuus, seksin kuihtuminen, selibaatti.

Oma onni ja elämän puitteet toisen puoliskon armoilla, henkisten, fyysisten ja eroottisista kykyjen, valmiuksien ja halukkuuden sanelemaa ja rajoittamaa.

Eläminen vaihtuu olemassaoloksi. Näinhän se aina on kaikkialla? Totta kai.

Ja vaikka kaikki teoriassa toimisikin, niin talous, arki ja petipuuhatkin, niin avioliitto nykymuodossaan rajoittaa elämän pieneen, sidottuun ympyrään: juoksut juostu, pelailut pelattu. Ollako villi ja vapaa vai seesteinen ja sidottu? Miksi, miksi, oi miksi sen tulee olla näin mustavalkoista?

Auttaisiko asiaa nykynuorison deittailumentaliteetin ja aviovalojen yhdistelmä? Yhdessä, kun halutaan ja tavataan muitakin, kun tekee mieli? Aistillisuus on meissä sisäänrakennettu ominaisuus, jota avioliitto luonnottomasti suitsii. Näinkö on asia nähtävä?

Miten paljon avioerotilastot kaunistuisivat, jos puolisot sopisivat keskenään ”laajemmista ympyröistä”, joissa toteuttaa itseään? Tuolla tarkoitan, mitä tarkoitan. Tiedä vaikka menisinkin avioon, kun sinkkuus alkaa tökkiä, mutta miten muotoilisin käänteentekevän filosofiani vaimolleni arjen jo tökkiessä?

Jaa-a. Ettei vain jäisi minultakin tekemättä? Pallo jalkaan ja suu suppuun. Ainiaaksi(?)

Kommentoi

Hae Heilistä