Meidän luontomme

Vietimme aikaa kuunnellen hömötiaisen, töyhtötiaisen ja monen muun lintukaverin lurituksia, saunassa syviä ajatuksia elämästä jakaen ja käyden yöuinnilla tähtitaivaan alla. Päiväsaikaan olimme soudelleet pitkin järvenselkää ja jalkautuneet läheiselle rannalle marjastamaan. Takaisin mökille olimme soutaneet sankot painavina ja kädet mustikasta violetteina.

Elämä tuntui täydeltä. Minulla oli kaikki olennainen mitä saatoin kaivata: tärkeitä, turvallisia ihmisiä ympärillä, puhdasta vettä, ruokaa, katto pään päällä ja kauniit, liialliselta ihmistoiminnalta säästyneet maisemat ympärillä. Lisäksi ulkoaskareista sai sopivasti fyysistä rasitusta ja yhteisistä keskusteluista virkistävää älyllistä haastetta.

Tuona Suomen luonnon päivänä, varsinaisen Suomi-idyllin keskellä kirjoitin sosiaaliseen mediaan:

”Suomen luonnon päivä herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia, koska sen olemassaolo kertoo kahtiajakoisesta maailmankuvastamme. Luonto-sanaa ei tarvitsisi jos emme olisi ajatuksen ja tekojen tasolla erkaantuneita elävästä kodistamme, elonkehästä.

Puhumme usein luonnosta ikään kuin se olisi jossain muualla, arkisen elämänpiirimme ulkopuolella. Me käymme luonnossa, vieraina, viipyen väliaikaisesti ennen kuin palaamme jälleen ”sivistyksen” pariin. ”Luonto” on kansallispuistoja, luonnonsuojelualueita, puistoja, puutarhoja.

Mutta todellisuudessa luonto ei ole jossain tuolla, erillinen, ulkopuolella. Se on meitä, meissä, me. Minä kuulun tälle monimuotoiselle elävälle kokonaisuudelle, joka on rakentanut olemukseni, ravitsee minut joka päivä, virtaa hengityksenäni.

Minä olen luonto.

Metsät ja merien ekosysteemit ovat keuhkoni, vapaana virtaavat vedet vereni, maa kumpuineen ja uurteineen ihoni. Tämä ainutkertainen elävä planeetta on suuri kehomieleni. Se luo edellytykset elämälleni, kaikelle mitä olen ja teen.

Jos ymmärtäisimme nämä perustavanlaatuiset asiat, tämä maailma olisi kovin erilainen paikka. Jos ymmärtäisimme, että me olemme luonto joko tuhoamassa tai suojelemassa itse itseään, mitä valitsisimme?”

Olen kirjoittanut sen aiemminkin ja kirjoitan sen uudelleen: elämänsuojelussa ei ole kyse identiteetistä tai vastakkainasettelusta. Jos planeetan elämää kannattelevien järjestelmien varjelemisen ajattelee olevan jotakin vastustettavaa, voi miettiä mitä tapahtuisi, jos ei olisi happea jota hengittää, ravintoa jolla ruokkia itsensä ja läheisensä, puhdasta vettä jolla sammuttaa janonsa.

Nyt on korkea aika olla luontomme puolella.