Lohettomalla lohijoella

Meitä on paikalla neljä miestä. Alkujuuriltaan Mönnin Riikosia muut kolme. Jarmo Riikonen, jonka veneen laskemme Nuottiniemstä Pielisjoen tummaan virtaan. Matti Riikonen, joka jo pikku poikana sai olla todistamassa veljensä Sakarin ja muiden Pielisjoen lohimiesten kanssa järvilohen kalastuksen kulta-aikoja kotikylänsä jokimaisemissa. Neljäntenä ”pyöränä” mukana on Matin poika Jyrki, vankan kalamiessuvun verenperintönä saanut hänkin. Muutamien vuosien ajan suunnitelmissa ollut tutustumisreissu Pielisjoen entisiin lohivirtoihin ja -koskiin on toteutumassa.Vesi Pielisjoessa on korkealla. Virta voimakas ja reimarit heiluvat vesimassojen pyörteissä. Jarmo ohjaa venettä alavirtaan. Matti kertoo Leppävirrasta, jonka kalapaikoille lohensoutajat kokoontuivat kesäisin. Saimaalla syönnösalueillaan kasvaneet järvilohet ja -taimenet nousivat loppukesästä Pielisjokeen kutupaikoilleen, missä lohensoutajat hamusivat niitä uistimiensa koukkuihin. Matin kertomuksissa jokaisella niemennokalla on oma historiansa; Kalmosaaren vanhalla männyllä, kanavanvartijan tikun nokkaan nostamilla pääkalloilla sekä kilometrien mittaisilla uittopuomeilla ja pohjaan juntatuilla tukkiukoilla.

Teemme pienen kierroksen Kangasveden puolella. Paikka muistuttaa enemmän järveä kuin jokea, ja vanhoissa kartoissa se onkin selvästi pienempi. Kuurnan voimalaitoksen rakentaminen 1970-luvun alkuvuosina nosti veden pintaa niin, että matalat suoalueet jäivät patoaltaan alle. Samalla kosket katosivat ja myös järvilohi, joka vuosituhansien ajan oli tottunut nousemaan kutupaikoilleen. Kuurnan voimalaitoksen myötä se sai väistyä. Jäihän siitä rippeet – pyydetyistä emokaloista lypsettyjä ja kasvatettuja poikasia. Viidessä vuosikymmenessä villi järvilohi menetettiin.

Jarmo kääntää veneen kokan ylävirtaan ja ajamme Mönnin sillan ali. Mönninvirralla Matti Riikonen kertoo joensuulaisten lohenkalastajien soutaneen miehuutensa vuosina noita hopeakylkisiä kaloja sydämiensä kyllyydestä. Veikko Heiskanen, Yrjö Lemettinen, Reijo Lievonen ja muutamat muut tunsivat lohipaikat. Paikallisista seppä Antti Kovero oli tunnetuin. Jakokosken kankailla miehet pitivät majapaikkaansa. Tänä päivänä Jakokosken kuohujen paikalla on vain virtaavaa tummanpuhuvaa humusvettä.

Heinävedellä sijaitsevien Palokin koskien entisöintihankkeet ovat valtakunnallisesti olleet voimakkaasti esillä. Pielisjoella, Saimaan järvilohen kotijoella vesi virtaa edelleen Pielisestä ja Koitereesta Pyhäselkään. Haikeus täyttää mielen. Meillä on upea lohijoki, missä ei vain ole lohia, ei lohen kutupaikkoja eikä poikastuotantoalueita. Yksi voimalaitos tuhosi ne kaikki. Olisiko aika kenties kypsä miettimään tämän aarteen ennallistamista? Ottaisiko joku kopin tällaisesta ajatuksesta?