Kotoilun ihanuus

Varsinkin kesäisin, kun kaupungissa tapahtuu paljon ja ihmiset liihottavat auringon hypnotisoimana paikasta toiseen, on ajatus kotoilusta tuntunut aiempina kesinä lähinnä masentavalta.

Mutta nyt minulla on tunne, että olen kotipesässä, jossa haluan viettää myös vapaa-aikaani, esimerkiksi parvekkeella lueskellen ja vinyylilevyjä soitellen.

Kotona vietetty aika on mielestäni aliarvostettua laatuaikaa, eikä mitään kotona ”nysväämistä”, kuten kuulee joskus sanottavan.

Tämän oivalluksen äärellä, olen pian 37-vuotias, keski-iän kantapäille kurkottava, arjen mukavuuksiin, kuten robotti-imurin mekaanisiin liikeratoihin mieltynyt eilisen nuori, joka olisi naureskellut ukkoutuvalle peilikuvalleen vielä muutama vuosi sitten.

Mutta jos miettii tarkemmin, niin kotihan on parhaimmillaan ihmiselle se kaikkein luontaisin, intiimein ja vapain ympäristö – valtakunta, jossa voi viilentää päätään jääkaapissa, kun haukkaa yösydämellä kylmää makkaraa jääkaapinvalon loimussa. Koti on kaikesta teennäisyydestä vapaa ympäristö, jossa naurua, eikä pierua tarvitse muodollisuuden vuoksi pidätellä tai kyyneliä ulkokuoren vuoksi säästellä.

Kotoilu leimataan herkästi pelkäksi passiiviseksi nuilotukseksi, varsinkin jos kyseessä on kerrostaloasunto, vailla pihan puhdetöitä ja askareita, joilla kotona muuten vain oleskelun voisi perustella.

Eikä kotona oleilua – sitä tuiki tavallista verkkarit jalassa sohvalla lojumista ja lähikulmien tutuksi tallatuilla lenkkipoluilla kuljeksimista, saati juttutuokiota kumppaninsa kanssa työpäivän päätteeksi nosteta yleensä esiin laatuaikaa hehkutettaessa. Varsinkaan sosiaalisessa mediassa harvoin näkee kenenkään kehuvan, kuinka ihanaa oli viettää viikonloppu kotosalla kuunnellen astianpesukoneen rumpsutusta hitaasti hämärtyvässä kesäillassa.

Ehkä elän jotain keski-iän esiastetta, nykyään lähes myyttiseksi määritellyn keskiluokkaistumisen kaukaisia kaikuja, mutta jos tämä on kurkottamista siihen suuntaan, niin se on oikeastaan aika vapauttavaa. Se tuntuu suorastaan radikaalilta, kun ei ole pakottavaa paloa mennä liihottaa ja tuntea ulkopuolisuutta, jos jonnekin rientoihin ei jaksanutkaan lähteä.

Tästä kesästä nautin ilman menopaineita.

Toki aion myös käydä keikoilla ja kierrellä maakunnan mainiota tapahtumatarjontaa fiiliksen mukaan, mutta sen vastapainoksi aion olla vain kotosalla, ehkä kutsua ystäviä kylään, aivan tuiki tavallisen kahvikupposen äärelle juttelemaan maailman menosta.

Tässä elämyshakuisessa ajassa, tavanomaisuus voi olla elämyksistä suurin.