Ketä sinä et tervehdi?

Yläkerran väen kesätyöntekijät tunnistaa kuulemma siitä, että he alkukesästä vielä tervehtivät alakerran väkeä. Monen kohdalla tämä erhe korjautuu ensimmäisen kuukauden jälkeen.

Kuulostaa suorastaan siirtomaa-aikaiselta yrityskulttuurilta. Arkijärjellä ajateltuna tuntuu, että eivätkö toisensa tuntevat, samaan työpaikkaan joka aamu marssivat ihmiset nyt vain voisi nyökätä tai peräti mutista ”päivää” työpaikan käytävillä kohdatessaan.

Hyvät tavat eivät maksa mitään, kuuluu vanha viisaus. Se pitää yhä paikkansa. ”Mitäs sanotaan?” muistaa moni vanhempi kysellä, kun lapselle ojennetaan synttärilahjaa, mutta meiltä aikuisilta käytöstavat meinaavat unohtua.

Se, ettei ihminen tervehdi vaikkapa työpaikan siivoojaa, osoittaa aivan uskomattoman juntteja käytöstapoja. Ihmiset eivät meistä muista urotekojamme, vaan sen miten kohtelemme muita.

Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta puhutaan nykyään kiitettävän paljon. Yksi kiusaamisen muoto on porukan ulkopuolelle jättäminen. Tähän eivät syyllisty vain koululaiset, vaan ilmiö läpäisee lähes kaikenlaiset ihmisryhmät.

Se, että on toiselle kuin ilmaa, on viiltävän ikävä tunne. Huomatuksi ja huomioiduksi tulemisen tunne on ensimmäisiä vauvan tarpeista, eikä tämä tarve muutu vaikka ihminen kasvaa.

Samaa ulkopuolelle jättämistä on se, että ei tervehdi vaikka tuntee toisen. Parkkipaikalla vastaan tuleva naapuri, kaupassa kohdalle sattuva lapsuuden tuttu tai samoja käytäviä kulkeva työkaveri ansaitsevat jokainen tervehdyksensä. Se vaatii vähän mutta joskus voi antaa paljon.

Koskaan ei tiedä, sattuuko olemaan ainoa ihminen, joka osoittaa tuolle toiselle ystävällisyyttä tänään tai tällä viikolla. Tai että onko toinen ihminen kokenut vuosien koulukiusaamista ja vielä erikoisen herkistynyt sille, että hänet ohitetaan vilkaisematta. Nyökkäys ja pieni hymy ei vaadi paljon antajaltaan.

Ystävällistä käytöstä voivat villeimmät meistä kokeilla vaikka ihan ventovieraillekin ihmisille, vaikkapa hississä tai ahtaassa ovenraossa, johon satutaan yhtä aikaa.

Periaatteessa meillä itäsuomalaisilla on vieraille puhuminen, vanha kunnon tarattelu, verissä. Moni ei edes pysty olemaan hiljaa, jos kassajonossa katsekontakti syntyy toisen ihmisen kanssa. Omien havaintojeni mukaan tämä käytös herättää erityisesti länsisuomalaisissa pakokauhua.

Sitä ylpeämmin ja iloisemmin tätä taitoa haluankin viljellä; on ihan mahtavaa, kun joku muualta tullut kuvailee ”joensuulaisten olevan sellaisia, jotka moikkaavat bussikuskia ja väkisin puskevat juttelemaan milloin missäkin”.