Huoli imagosta

Kun rikaksi rokkaan lisätään säännöllinen Hei me lennetään / Ei me lennetä -uutisointi, on pakko alkaa olla huolissaan, millainen kuva muusuomalaisille on muodostumassa Pohjois-Karjalasta ja sen pääkaupungista.

Mitä välii? Sitä välii, että maakunnan työmarkkinoilta poistuu lähivuosina yli 5 000 käsiparia. Se on junantuoma poikineen se.

Moneen ei voi viestinnässä itse vaikuttaa, vaan asiat ovat niin kuin ovat. Mutta mihin ja milloin voi, siitä kannattaa ottaa kaikki irti. Sen takia oli harmi, miten vaisusti Joensuu haki uutta kaupunginjohtajaa koskien sekä näkyvyyttä että rohkeutta.

Kaupungin viestinnästä kyllä löytyy sekä osaamista että uskallusta, joten liekö päätös ollut taloudellinen. Jos oli, säästettiin väärässä paikassa. Nyt jos koskaan piti ostaa, ansaita, lobata ja varastaa kaikki saatavilla oleva näkyvyys. Ei se välttämättä yhtään enempää hakijoita olisi tuonut, mutta tärkeämpää olisikin ollut päästä siinä sivussa kertomaan, että kyllä täällä valot palavat.

Etenkin kun samaan aikaan Ohtaansalmen toisella puolella laitettiin samoissa merkeissä iso pyörä pyörimään Hesarin ja Kauppalehden etusivuja myöten, ja ote oli muutenkin monta napsua reippaampi kuin meillä. Kuopiossa muuten on tajuttu viedä imagosisältö pois kaupungin kankeilta verkkosivuilta, ja samaa voi suositella ihan kaikille kunnille.

Vetovoiman rakentaminen on pitkäjänteistä puuhaa. Jututin äskettäin podcastissa maakuntajohtaja Markus Hirvosta (löytyy googlaamalla “Bronxcast”), ja Markus nosti esiin Tampereen, joka oli 80-luvulla aivan kuralla. Silloin Mansesterissa päätettiin pistää hihat heilumaan, ja nyt kaupunki on Suomen ykkönen sisäisessä muuttoliikkeessä ja vähintään palkintopallilla mittarilla kuin mittarilla. Mutta vuosikymmeniä siihen vierähti.

Ja toisinpäin: miettikääpä, miten tiukassa oli – ja on – Joensuun skini-leima. “It takes 20 years to build a reputation and five minutes to ruin it”, tuumasi joskus suursijoittaja Warren Buffet, ja siinä on vinha perä.

Kattotason ihan kivoilla brändikampanjoilla on kuntamarkkinoinnissa(kin) koko ajan vähemmän merkitystä, ja tulokset tulevat pitkäjänteisen, kohdennetun, erottuvan, tavoitteellisen ja mitattavan viestinnän kautta. Se ei ole helppoa.

Lukeudun itsekin paluumuuttajiin, joiden perään kaupunki kuin kaupunki huutelee. Minulle paluu Joensuuhun oli itsestäänselvyys, ja ilolla olen seurannut rakkaan kotikaupunkini kehitystä. Enkä ole yksin: joensuulaiset ovat tutkitusti niin tyytyväisiä oloihinsa, että 97 prosenttia olisi valmis suosittelemaan täällä asumista kaikille muillekin.

Siinäpä olisi ollut pihvi lisukkeineen vaikkapa edellä mainittuun kaupunginjohtajakampanjaan?