Yksi kysymys minulle

Vuodenvaihteen jälkeen katselin maailmaa kuin vaihdetuin lampuin, ilman väsymyksen sumuverhoa.

Loppuunpalamisen lonkerot ulottuvat kuitenkin syvälle, ne muistuttavat mielen rajallisuudesta kevätauringon jo lämmittäessä. Uupumuksen kummitus huhuilee edelleen sitkeästi taustalla kuin metsäpalon kitkerä tuoksu jossain rajan takana. En voi jättää näitä savumerkkejä huomiotta, koska olen ihminen joka sortuu herkästi suorittamiseen.

Olen myös ihminen jolla on taipumusta miellyttämiseen. Olen ollut se tyyppi joka lupautuu oman jaksamisensa kustannuksella joka paikkaan ja jyvittää kalenterinsa täyteen, jos vain huomaa siellä edes hieman tyhjää tilaa. Tästä olen pyristellyt eroon ja opetellut sanomaan ei, mutta olen huomannut, että se on sitä vaikeampaa, mitä paremmin voin.

Olen huomannut, kuinka kalenterini on alkanut täyttyä jälleen kaikesta pienestä sälästä. Huomaan hengästyväni pelkästä ajatuksesta, kun puhelimen muistutus piippaa, että tuonnekin pitäisi vielä venyä. Itselleni vannottamani lepoaika on harventunut kuin huomaamatta. Uupumattoman ihmisen ihannemalli istuu näköjään tiukassa. Sen voisi mielestäni romuttaa kuin diktaattorin varjostavan patsaan harteiltamme.

Kevät on ihanaa aikaa, mutta kevät voi olla myös petollinen. Syksyn sumuverho tuntuu kaukaiselta, kun serotoniinitasot sirkuttavat korkealla kuin valoon havahtuneet linnut.

Valon lisääntyessä unohdan helposti itselleni asettaman ohjenuoran: ei elämä ole pikamatka, vaan pikemminkin maraton, jota ei ole tarkoitus juosta kilpaa sisäisen suorittajansa kanssa.

Vaikka mielen aaveet välillä kampittavatkin, ja suorittaja sisälläni yrittää tehdä silmänkääntötemppujaan, en aio pudota uupumuksen sudenkuoppaan. Mielestäni parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä, kun uupumuksen oireet kolkuttattavat olkapäätä, on pysähtyä ja kuunnella itseään. Suosittelenkin jokaiselle pientä rauhallista hetkeä arjen keskellä, joilloin voi esittää itselleen yksinkertaisen kysymyksen: mitä minulle kuuluu?

Pienistä pilvistä huolimatta sisälläni paistaa aurinko. Se lämmittää rajani esiin ja muistuttaa lempeydestä itseäni kohtaan.