Kadonneen perässä
Pikainen hiihtolenkki työpäivän jälkeen sai hiukan ankean käänteen, kun huomasin autolla kadottaneeni auton avaimen. Tajusin heti, missä vaiheessa avain oli taskusta hypännyt: kaivoin nenäliinaa taskusta hiihtoreitin kääntöpaikalla neljän kilometrin päässä.
Eiku lykkimään kohti kääntöpistettä uudelleen. Pysäytin kaikki vastaantulijat ja kyselin heiltä havaintoja avaimesta. Kukaan kolmesta iäkkäästä naishiihtäjästä ei ollut nähnyt. Viimeisellä suoralla tuli kovaa vauhtia suksiva mies. Hetken jo mietin, viitsinkö lainkaan häntä pysäyttää, niin tarmolla mies sivakoi vastaan, napit korvilla ja katse kaukana edessä.
Viitoin kuitenkin hänet pysähtymään. Mies tonki napit korvistaan, että kuuli kysymykseni:
”Anteeksi, mutta ethän ole nähnyt auton avaimia ladulla?”,
”Minkähän merkkisiä?” mies vastasi.
Katsoin häntä hiukan hölmistyneenä.
”Audin” vastasin, ja samassa mies kaivoi hiihtopusakkansa taskusta autoni avaimet.
”Onneksi satuit vastaan, olisin nimittäin hiihtänyt vielä ainakin puolitoista tuntia ja ehkä huomenna ehtinyt viedä nämä johonkin”.
No onneksi tosiaan satuin vastaan!
Olin toki onnellinen avaimien palautumisesta haltuuni, mutta mieli teki vielä hihkaista perään vinkki: ehkä avaimet voisi jättääkin ladulle.
Samanlaiseen kadonneen metsästykseen pääsin lenkillä ystävän kanssa. Puolivälissä lenkkiä juoksukaverini havahtui, että puhelin ei enää olekaan mukana. Käännyimme saman tien kannoillamme. Vastaan ei tullut kuin yksi pariskunta, mutta emme heitä jostain syystä pysäyttäneet. Melkoisia ärräpäitä päästeli tuo tavallisesti hyvin valoisa ystäväni, kun puhelinta ei tullut vastaan vielä kotiportillakaan.
Aloimme soitella puhelimeen minun puhelimestani, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta laitoin tekstiviestin, jossa pyysin löytäjää vastaamaan, sillä täällä on puhelimen omistaja, joka etsii luuriaan. Seuraavaan soittoon vastasi mies, joka oli puhelimen poiminut ja vienyt kotiinsa.
Jälleen toki oli päällimmäinen tunne helpotus: tavara löytyi ja palasi omistajalleen muutaman mutkan ja kiireisen pyöräilykilometrin jälkeen.
En tiedä, mitä kannattaisi tehdä, jos löytää jotain. Rahan varmaan moni sujauttaa taskuunsa, mutta puhelimet, avaimet, hanskat ja muu omaisuus ovat hiukan hankala juttu.
Yleisohje ilmeisesti on, että löydetty tavara pitää viedä löytötavaratoimistoon tai poliisille. Itse olen vuosien varrella etsinyt –kiitos hutiloivan elämänasenteen ja avoimien taskujen– milloin mitäkin tavaraa, ja joka kerta löytäessäni sen katoamispaikalta, olen kokenut valtavaa kiitollisuutta siitä, ettei kukaan ole ehtinyt koskea siihen.
Facebookin kaupunginosaryhmät ovat toki helppo tapa infota löytyneestä omaisuudesta, ja ainahan kadulle pudonneen tavaran pelastamisesta tulee sellainen olo, että nytpä se ei ole rosvojen kynsissä tai jäämässä auton alle. Mutta silti: aika usein maahan pudonnutta esinettä etsii joku. Toisinaan paras palvelus on jättää se juuri siihen odottamaan omistajaansa.
Kommentoi