Julkaistu    |  Päivitetty 
Petteri Puhakka

Henkilö: Sophia Smith kulkee rakkauden ja merkitysten jäljillä

Kanadalaiset juuret omaava historioitsija Sophia Smith kokee, että tärkeitä paikkoja, kuten Joensuun torialuetta, tulisi ajatella rakkaudella ja historiaa tuntien. Silloin paikkojen henkilökohtainen ja yhteisöllinen merkityksellisyys avautuu syvemmällä tavoin. Kanadalaiset juuret omaava historioitsija Sophia Smith kokee, että tärkeitä paikkoja, kuten Joensuun torialuetta, tulisi ajatella rakkaudella ja historiaa tuntien. Silloin paikkojen henkilökohtainen ja yhteisöllinen merkityksellisyys avautuu syvemmällä tavoin.

Rakastunut tietää, kuinka tunne ohjaa hänen elämäänsä. Joensuussa hiljattain jouluvierailulla suomalaisten ystäviensä luona ollut kanadalaistaustainen Sophia Smith, 40, kokee, että sydämensä avaamalla rakkauden tunteen voi laajentaa niin laveaksi, että se voi kohdentua vaikka omaan elinympäristöön.

Sophia Smith opiskeli nuoruudessaan historiaa ja arkkitehtuuria. Työt New Yorkissa, Barcelonassa ja Tokiossa olivat tehneet hänestä paljon nähneen ja kokeneen maailmankansalaisen. Hän vietti kuitenkin lapsuutensa pienessä maaseututaajamassa, joten pieni itäsuomalainen kaupunki joulutunnelmineen tuntui myös kotoisalta.

Olin lupautunut esittelemään kaupunkia ja teimme iltakävelyn kohti eteläistä ruutukaavaa. Joensuun Ranta- ja Torikadun varrella olevat puutalot olivat Sophia Smithin mielestä viehättäviä. Hän koki niissä olevan paljon muutakin kuin silmin näkyvä kaunis kuori.

– Talot ovat tietenkin aina rakennuksia –puuta, lasia, tiiliä ja betonia– mutta kun tietää miten niissä on aikojen saatossa eletty, avautuu uusi maailma. Silloin voi kokea niissä jonkinlaisen paikan hengen.

– Olin melkeinpä rakastunut joihinkin paikkoihin silloin kun asuin Barcelonassa. Siellä on uutta rakennuskantaa, mutta runsaasti myös todella vanhaa. Juuri vanhat rakennukset kiehtoivat minua. Joensuussakin jotkut paikat puhuttelevat, vaikka tämä on nuori kaupunki Barcelonaan verrattuna.

 

Vierailimme hetken yhdessä eteläisen ruutukaavan puutaloista ja täytimme vatsaamme. Puolen tunnin jälkeen Sophia pohti ääneen asiaa, jonka kaltaista osasin odottaa.

– Nyt kun tiedän tämän talon ja siinä eläneiden historiaa, niin paikasta tulee minulle kuin läheinen ystävä. Tunne on todella erilainen verrattuna siihen, jos en tietäisi talon historiasta mitään. On mahtavaa, että kaupungissanne on arvostettu vanhan säilyttämistä.

Käveltyämme ruokailun jälkeen keskustaan Sophia katsoi pressuilla katettua rakennustyömaata.

– Tänne rakennetaan siis uutta kauppahallia. Sanoit, että rakennustyömaan kohdalla oli aikoinaan puusta rakennettu kauppahalli, ja sen jälkeen tuli betonirakenteinen halli tuonne kauemmas. Vaikkei rakennuksia enää ole, niihin liittyviä valokuvia, koettuja muistoja ja tarinoita on ehkä talletettu? Tai ainakin jotakin niistä.

Kun nyökkään, Sophia totesi niidenkin olevan todella tärkeitä. Menneellä on taipumus hiljalleen unohtua, jos sitä ei aktiivisesti talleteta ja palauteta mieliin.

Historiastaan kadotettuna Joensuun torialue olisi hänen mukaansa vertauskuvallisesti kuin kirjan kannet, joiden välissä olisi vähän tai ei ollenkaan kirjoitettuja sivuja.

 

Sophia Smith kertoi kokeneensa elinympäristöön liittyvien merkitysten tärkeyden konkreettisesti jo lapsuudessaan, kun joutui muuttamaan liian nuorena uuteen paikkaan.

– Muistan kuinka surullinen olin ja kaipasin takaisin lapsuuteni kotiin. En halunnut lähteä, kun menetin myös kaikki kaverini ja lähistön valtavan rakkaat leikkipaikat.

– Kun aloitin aikuisena opinnot, lapsuuden muistot tulivat usein mieleeni. Ymmärsin, että vaikka muistot lapsuuden kodin, kavereiden ja leikkipaikkojen menetyksestä olivat kivuliaat, ne muistuttivat siitä, että ilman kokemiani tunteita olisin elänyt kuin tyhjä kuori.

Sophia Smith arvelee, että historiaan suuntautuminen onkin ollut kohtalon sanelemaa.

– Minut oli revitty irti lapsuuden tärkeistä paikoista ja halusin terapoida itseäni. Koetin hahmottaa tarkemmin kuka olen, mistä olen tullut ja minkä laajemman kokonaisuuden osaksi kuulun.

– Kiireen hallitsemassa maailmassa voi olla joskus hieman haasteellista muistaa ja arvostaa omia juuria, ja niiden yhtenä tärkeänä osana omaa kunkin hetken elinympäristöä.

Smith muistuttaa, miten hienoa on, että Suomessa monilla paikkakunnilla paikallinen yhteisö on pelastanut vanhoja rakennuksia talkoilla ja vapaaehtoistyöllä.

– Rakkaus eli heittäytymällä välittäminen on aina oikein. Olen omakohtaisesti kokenut, että mitä enemmän arvostan elämäni paikkoja ja niiden historiaa, sitä enemmän olen läsnä ja elossa.

– Ympäristöni arvostaminen ja kunnioittaminen on tehnyt elämästäni rikkaamman, antanut suuntaa ja syvää merkitystä. Olisi järjetöntä ajelehtia tai tuntea toisin kuin nyt koen.

 

Aika ajoin Sophia Smithiltä kysytään, eikö elämässä olisi helpompaa keskittyä vain tähän hetkeen, siihen mitä on ja tapahtuu juuri nyt. Miksi siis vaikkapa ihastua pitkän historian omaaviin oman elämänpiirin paikkoihin tai rakennuksiin – ja jopa rakastaa niitä.

– Usein teen tuollaisiin kysymyksiin kaksi vastakysymystä. Ensiksi, voiko yksikään puu voida hyvin, jos sen juuret ovat katkenneet tai heikot? Toiseksi, mitä pahaa rakkaudessa on? Vastakysymyksiäni seuraa monesti ensin pieni hämmennys. Sitten tulee täysi hiljaisuus.

– Lastenkirjassa Pikku Prinssi, joka sopii erittäin hyvin myös aikuisten luettavaksi, sanotaan: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Tähän tiivistäisin myös omat ajatukseni, puhuttiinpa sitten suhtautumisesta ihmisiin, vanhoihin taloihin tai elinympäristöön ylipäänsä.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä