Arvostelu: Suurtuotanto My Fair Lady näyttää kukkaistytön kasvun kukoistavaksi
Laulu- ja tanssinumerot ovat näyttäviä.
Kaupunkimme mittakaavassa suurtuotanto My Fair Lady avasi Joensuun kaupunginteatterin syyskauden näyttävästi. Katriina Honkasen ohjauksessa teoksesta on saatu esiin sekä sen viihdyttävät että kriittiset sävyt.
Klassikkotarinan kehikko lienee monelle tuttu. Cockneya vääntävä köyhä kukkaistyttö Eliza Doolittle kohtaa fonetiikan professori Henry Higginsin ja tämän vedonlyönnin käynnistämän pavlovilaisen kielikoulun.
Elizan voimaantumiseen keskittyvää toteutusta voisi luonnehtia yhtä aikaa tuoreuttavaksi ja perinteiseksi. Se nimittäin nostaa esiin ansiokkaan hienovaraisesti naisten aseman ja tuloerojen merkityksen ihmisen mahdollisuuksille, mutta vire johtuu osin myös alkuperäisen George Bernard Shaw’n Pygmalionin sävyjen palauttamisesta musikaaliversioon. On raikasta ja ilahduttavaa, että Eliza Doolittle ei alistu Pygmalioninsa patsaaksi vaan haluaa aidosti oppia ja edetä elämässään omilla ehdoillaan.
Pääosaesittäjät vaihtelevat näytöskauden aikana. Ensi-illassa Elizaa esitti Regina Launivuo ja Higginsiä Petteri Rantatalo, mutta Elizoina nähdään lisäksi Maria Karhapää ja Suvi-Maaria Virta ja Higginsinä vuorottelee Joni Kuokkanen.
Ensi-illassa Launivuo loisti niin näyttelijänä kuin laulajanakin. Elizan tunteet käyvät sanattomastikin ilmi, ja Launivuon ääni saa kylmien väreiden kliseen realisoitumaan. Myös Minna Maaria Virtanen rouva Pearcena tuo tehokkaasti esiin Higginsin residenssin keljuuden sitä koskaan sanoittamatta. Rantatalo puolestaan on mainio kuvatessaan elitistisen hahmonsa inhottavuutta ja itsepetosta. Samoin Elizan isää esittävä Jaakko Tohkanen on erinomainen itsekkäänä juoppona.
Laulu- ja tanssinumerot on toteutettu näyttävästi.
Riverian tanssijat ja kaupunginteatterin näyttelijät saattavat Ulla Päivikön eläväisen koreografian todeksi taidokkaasti. Mikko Koivusalo on myös suomentanut laulujen sanat nokkelasti. Joidenkin kappaleiden toistamisen funktiota on kuitenkin hieman vaikea ymmärtää pitkässä kokonaisuudessa.
Kielitiedetaustani tekee minusta esityksen tematiikasta erityisen kiinnostuneen mutta samalla kammottavan katsojan, joka ei voi olla syynäämättä varsin marginaalista yleisöä kiinnostavia asioita.
Luokkaerokuvauksen lokalisointi on oikeastaan ollut suomentajalle mahdotonta, sillä suomen kielessä luokka ei kuulu samalla tavalla kuin englannissa ja luokan mahdollisia vaikutuksia suomen vaihteluun vasta tutkitaan. Niuhoilenpa silti.
Stigmatisoitujen englannin piirteiden vastineina käytetään suomen eri murteiden piirteitä ja puhekieltä – ikään kuin täysin eri puolilla maata puhuttavat murteet edustaisivat eri Lontoon kolkkia eikä yläluokka olisi muka kuullut tavallisia puhekielisiä ilmauksia. Elizan murteellista t:n heikon asteen ääntämistä r:nä korostetaan niin paljon, että r korvaakin kaikki d:t jopa sellaisissa yhteyksissä, joissa sitä ei missään murteessa kuuluisi. Yllättäen Eliza kuitenkin pystyy ääntämään d:n sanoessaan oman nimensä Doolittle, ja g:kin sujuu Higginsistä puhuttaessa vallan sulavasti. Vaan kyllähän tästä huolimatta oleellisin välittyy.
Ensi-illassa vuolaat suosionosoitukset keränneellä musikaalilla on kaikki edellytykset menestyksekkääseen esityskauteen.
Nyt eri sukupolvilla onkin hieno tilaisuus tutustua kielen ja yhteiskunnan suhdetta pohdituttavaan klassikkoon.
Kommentoi