Perinteet: Joensuulainen tutkija Helena Karhu opettaa shamanismia – "Jo pelkästään luonnon havainnoinnista voi aloittaa"

Shamanismista eli luontoviisaudesta Helena Karhu kertoo kuulleensa ensimmäisen kerran vuonna 1999 opiskellessaan kulttuuriantropologiaa silloisessa Joensuun yliopistossa. Tuolloin unkarilainen professori opetti shamanismia tieteellisestä näkökulmasta.
– Aikamoista, että tarvittiin ulkomaalainen professori kertomaan kotoperäisestä kulttuuristamme, hän huomauttaa.
Tässä vaiheessa aihe ei ollut vielä vienyt Karhua menneessään. Kansainvälisen työuransa aikaan Kööpenhaminassa hän kertoo saaneensa mystisen kokemuksen, joka lopulta johti shamanismin pariin. Hän kuvaa kuulleensa tietoisuudessaan shamaanirummun äänen, jota ei ollut koskaan aiemmin kuullut.
– Koin saaneeni sisäisen tiedon siitä, että minun täytyy päästä kuulemaan shamaanirumpua. Tuttavan kautta sain kontaktin silloin Lieksassa asuneeseen rummuntekijään Ari Kuivalaiseen. Hänen tapaamisensa oli merkittävä käännekohta elämässäni ja johti shamanismin polulle, Karhu muistelee.

Shamanismin Karhu määrittelee olevan ennen kaikkea ihmisen ja ympäristön välisen tasapainon ylläpitämistä. Luontoviisautta voi harjoittaa kuka tahansa, ja yksilölliseen harjoittamiseen voivat kuulua esimerkiksi runot, laulut ja loitsut. Koska kyseessä ei ole uskonto, voi shamanismia harjoittaa myös henkisesti minkä tahansa muunkin tradition kannattaja.
– Shamanismi on pikemminkin elämänfilosofinen havainnointitapa. Aistien herättäminen, luonnon vaaliminen ja tasapainon löytäminen kuuluvat kaikille, hän painottaa.
Karhu on shamanismin tutkijoiden kansainvälisen verkoston ISARS:n jäsen. Vaikka tutkittua tietoa ja aineistoa aiheesta löytyy kulttuuriantropologista väitöskirjatutkimusta tekevän Karhun mukaan valtavasti, toivoisi hän resursseja voitavan priorisoida shamanismin tutkimukselle enemmänkin.
– Valitettavasti rahoituksen saaminen tälle tutkimukselle on tänä päivänä hankalaa, vaikka tässä olisi aihetta jopa laajempaan tutkimusohjelmaan. Löytyyhän meiltä esimerkiksi teologiset tiedekunnat, kulttuurintutkimus ja Karjalan tutkimuslaitoskin, hän perustelee.

Pohjois-Karjalassa shamanismi linkittyy vahvasti luonnon pyhiin voimapaikkoihin.
– Esimerkiksi Pielinen on maakunnan sydän. Pohjoiskarjalaisille voi olla luontevaa hiljentyä Pielisjoen kauneuden ja rauhan äärellä, jolloin voimme tuntea joen virtauksen sydämessämme. Shamanismihan on paluuta sydänyhteyteen eli siihen viisauteen, joka löytyy mielen yhdistyessä sydämen taajuuteen, hän kuvaa.
Pielisen lisäksi myös Koli luo Karhun mukaan äärettömän voimakkaan keskuspisteen shamanismin harjoittamiselle.
– Väitän, että se on jopa yksi maailman tärkeimmistä pyhistä paikoista.
Monelle shamanismista tulevat mieleen shamaanirummut. Karhu kertoo rumpuja soitettavan sydämen rytmillä, mikä muistuttaa äidin kohdussa kuultua rytmiä. Tämä palauttaa niin ikään sydänyhteyteen.
– Samalla yhteydellä meidän tulisi toimia myös ympäristöä kohtaan, jotta emme vaurioittaisi herkkää pohjoista luontoamme. Meidän tulisi olla tarkkoja siitä, millä tavalla haluamme rakentaa tätä yhteistä kulttuuriympäristöämme Joensuussa.

Vaikka shamanismin rooli yhteiskunnassa on Karhun mukaan marginalisoitu, on shamanismia kohtaan ollut kiinnostusta siitä huolimatta. Esimerkiksi shamanismin opettajia ja shamaanirumpujen tekijöitä on yhä enemmän. Karhu toivoisi shamanismin olevan yhteiskunnassa näkyvämmässä osassa myös muunkin kuin taiteen ja musiikin alalla.
– Sille viisaudelle, mitä sieltä kumpuaa, olisi käyttöä kaikkialla. Ongelmahan on ollut shamanismin demonisointi, mikä ei perustu ymmärrykselle, tietämykselle ja kulttuuriselle vaalimiselle. Olisi tärkeää lisätä tietoisuutta henkisestä kulttuuriperinnöstämme.
Alkuperäiskulttuurien tutkimisessa on nähty, mitä henkisen kulttuurin kohtaamat haasteet voivat aiheuttaa. Karhu uskookin, että nämä ovat vaikuttaneet myös Suomessa olevien kansansairauksien, kuten alkoholismin ja masennuksen, yleisyyteen. Hänen mukaansa meidän tulisi löytää polkumme takaisin oman henkisen tradition juurillemme.
– Shamanismia ei välttämättä tarvitse itse harjoittaa, mutta olisi tärkeää ymmärtää ja tutkia sitä. Se on kulttuurin säilymisen edellytys, ja sille polulle lähtiessään varmasti jokainen voisi löytää voimaa ja elämään merkitystä.

Shamanismia kohtaan Karhu ei ole kohdannut juurikaan kritiikkiä. Hänen mukaansa ihmiset ovat suhtautuneet aiheeseen pääsääntöisesti avoimesti ja uteliaasti.
– Toki on ääri-ilmiöitäkin, joissa tietyt mentaaliset rajat estävät tarkastelemasta tätä aihetta. Toivon, että nämä pelot tulisivat kannatelluksi. Esimerkiksi perustamani Karhun Talo on turvallinen paikka, jossa on mahdollista kohdata luontomme viisauden perintöä yhdessä.
Karhun Talo tarjoaa shamanismiin liittyviä kursseja, tapahtumia ja retriittejä. Shamanismia voi kuitenkin harjoittaa ja opiskella myös täysin itsenäisesti.
– Jo pelkästään luonnon havainnoinnista voi aloittaa. Monella suomalaisella se tulee luonnostaan, koska olemme tottuneet esimerkiksi kalastamaan, marjastamaan ja liikkumaan luonnossa.

Shamanismia tutkitaan maailmanlaajuisesti

- Shamanismi on kymmeniä tuhansia vuosia vanha parannusmenetelmä, jota on ollut globaalisti jossakin muodossaan kaikissa kulttuureissa.
- Sen erityispiirteitä ovat tietoisuuden muutos ja vuorovaikutus henkisten ilmiöiden kanssa joko rummun, tanssin tai laulun avulla.
- Shamanismin on nähty elävän muun muassa suullisena perinteenä, ajattelun malleina, riitteinä sekä kokemusten ja visioiden kuvauksissa.
- Suomessa shamanismin tutkimus alkoi 1900-luvun alkupuolella. Yleensä tutkimuksen fokuksen kohteena on ollut suomalaiseen tai arktiseen perinteeseen liittyvä kristinuskoa edeltävä uskomusperinne.
- ISARS (International Society of Academic Research on Shamanism) kokoaa yhteen eri alojen tutkijoita, jotka ovat sitoutuneet shamanismin ja siihen liittyvien kulttuuristen kompleksien ja ilmiöiden tutkimukseen kaikkialla maailmassa.

Lähteet: ISARS, Shamaaniseura.fi, tiedelehti Hybris, Tieteen termipankki