Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Eno: Voisi joella yhä musisoida

Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta jotkut asiat pysyvät. Kanavaranta esimerkiksi houkuttelee enolaista nuorisoa, kuten mopopoikien ilmestyminen paikalle kesken Maarit Hämäläinen-Koljosen haastattelun todistaa. Kuva: Aimo Salonen Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta jotkut asiat pysyvät. Kanavaranta esimerkiksi houkuttelee enolaista nuorisoa, kuten mopopoikien ilmestyminen paikalle kesken Maarit Hämäläinen-Koljosen haastattelun todistaa. Kuva: Aimo Salonen

Joskus ajoitukset ovat kohdallaan.

Juuri, kun Maarit Hämäläinen-Koljosen kanssa oli juteltu Kanavarannasta ja Maaritin omasta nuoruudesta ja siitä, että löytyisi Enosta vieläkin talkoohenkeä paikan kunnostamiseen, paikalle pärähti kaksi mopopoikaa.

– Perinne elää, ihanaa!

Hämäläinen-Koljonen kajauttaa naurun ja aloittaa jutustelun poikien kanssa ja saa nämä lupaamaan, että totta kai he olisivat valmiit tulemaan talkoisiin, jos Kanavarantaa, perinteikästä enolaista kesäteatteri- ja festaripaikkaa, joskus kunnostettaisiin.

 

Kanavaranta tuli kasvaneelle Maarit Hämäläiselle tutuksi jo ennen kuin pikkutyttö itse ehti paikalle. Samppa Uimosen pyörittämän kesäteatterin äänet kantautuivat vettä pitkin Pielisjoen yli kotikylälle Louhiojalle saakka.

Toki hän teatteriakin ehti katsomaan, Ruskie neitsyt valgie neitsyt -esityksestä ainakin on muistikuvia. Sittemmin paikalle tultiin Kanavarantarockin kutsumana, ja kylän teineillehän – kuten kevään 2022 mopopoikienkin paikalle tupsahtaminen osoittaa – vanhan kanavan ranta on ollut aina oleskelupaikka.

– Kyllä minä nytkin näkisin tässä musiikkia ja teatterin, Hämäläinen-Koljonen pohtii.

Voisiko vaikka Louhitalolla talvisaikaan toimiva Louhiteatteri esiintyä täällä kesäisin? Hämäläinen-Koljonen innostuu.

– Sehän olisi aivan loistavaa. Louhiojalaiset voisi vielä tulla veneillä tuosta yli.

 

Keväisessä ilmassa lepattaa jotain.

– Sitruunaperhonen, Hämäläinen-Koljonen havainnoi, ja innostuu sitten toteamaan, että eipä toimittaja tiennytkään, kuinka merkittävään paikkaan osui, kun Kanavarantaa ehdotti treffipaikaksi.

– Tuolla vähän kauemapa kun on tuommoinen laivamerkki, niin sieltä myö isän kanssa pyydettiin ankeriaita, kun olin pikkutyttö. Kesät talvet kalastettiin, ja sitten kuljin Louhiojalla polkupyörällä talosta taloon myymässä kaloja. Varmaan kukaan ei ilennyt olla ostamatta pikkutytöltä, kun tiesivät perheen tilanteen.

Isä oli kokenut kalastaja ja vesillä liikkuja, mutta joskus hänkin koki yllätyksiä.

– Kerran nousi mieletön ukkosmyrsky, kun oltiin kalalla, isä, äiti ja minä. Myö kun ei päästy enää kotirantaan Louhiojalle niin se myrsky ja tuuli toivat meidät tähän, ja tästä me sitten käveltiin kotiin tuota samaa tietä pitkin, mitä me nyt tultiin tänne.

 

Eno on nyt osa Joensuuta, ja siitä on jäänyt pitäjäläisille hiukan happamiakin tuntoja. Kanavarantaan johtavan tien alkupäässä esimerkiksi on lumiauran talvella rikkoma sillankaide, jota ei ole saatu vieläkään korjattua.

Hämäläinen-Koljonen näkee kuitenkin nyt merkkejä paremmasta.

– Kaupunki ja kylät tukevat toisiaan, ja niillä on puolin ja toisin annettavaa. Tuntuu, että Joensuu on nyt herännyt tähän.

Haastattelupäivää edeltävänä päivänä esimerkiksi Joensuun uusi osallisuus- ja vetovoimalautakunta oli järjestänyt kirkonkylällä pitäjäkävelyn, jonka aikana kirjattiin muistiin kohentamista kaipaavia kohteita.

 

Hämäläinen-Koljonen itse ei kävelylle päässyt, koska työtehtävät veivät hänet sinä päivänä Tampereelle.

– Runsaan kuukauden olen nyt ollut Pohjois-Karjalan kylät ry:n kyläasiamiehenä, ja ihanalta on tuntunut. Tampereen kyläpäivilläkin tapasin kollegoita eri puolilta Suomea, ja tuli siellä vaan sellainen olo, että on meillä rikas Suomi.

Millaiset kylät sitten pärjäävät nyky-Suomessa?

– Sellaiset, joilla on rinnalla kulkijoita ja tsemppaajia. Jos miettii vaikka kyläkauppojen ja koulujen kohtaloita, niin kunta voisi tukea kyliä esimerkiksi liikennöinnillä, että kyliltä pääsee asioimaan kasvukeskuksiin.

 

Korona toi jotain hyvääkin, etätyön yleistymisen esimerkiksi ja sitä kautta ihmisten havahtumisen monipaikkaisuuden tuomiin mahdollisuuksiin.

– Ihmisellä voi olla koti kasvukeskuksessa ja se ympäri vuoden asuttava kesämökki vaikkapa Pohjois-Karjalassa, Hämäläinen- Koljonen huomauttaa.

– Monessa paikassa on monipaikkaisia ihmisiä, jotka myös osallistuvat omilla keinoillaan kylän toimintoihin ja kehittämiseen. Jotkut voivat tehdä sen ratkaisun, että muuttavat kylälle pysyvästi.

Onko heitä sitten niin paljon, että heistä voisi olla suomalaisen maaseudun pelastajaksi? Ei vielä, vastaa Hämäläinen-Koljonen, mutta laaja on skaala.

– He ovat työssä käyviä ihmisiä, jotka pystyvät tekemään etätyötä jossain muualla kuin siellä toimistossa.

 

Junantuoma toimittaja ihastui enolaiseen itsetietoisuuteen pian Joensuuhun muuttonsa jälkeen. Pitäjä on tuntunut olevan edelläkävijä niin urheilussa kuin kulttuurissakin, ja kuntaliitoksen jälkeen entisen Enon kunnan alueelta valitut kaupunginvaltuutetut ovat tuntuneet puoluekannasta riippumatta löytävän yhteisen linjan omaa aluetta koskevissa asioissa.

 

Louhiojan–Kaltimon seudulla paikallista omatoimisuutta ovat ruokkineet niin työväenliike kuin esikoislestadiolaisuuskin. Louhiojan kyläkoulu esimerkiksi ei tunnu suostuvan kuihtumaan, vaikka kaupungin päätöksentekijöiltä tuleekin painetta.

Onko enolaisuudessa ripaus itsepäisyyttä?

– Kyllä on, hyvällä tavalla. Pitääkin olla itsepäinen – etenkin jos tietää olevansa oikeassa, Hämäläinen-Koljonen vastaa.

 

Entäpä jos vastakkain on kaksi oikeassa olijaa kuten vaikkapa Enon kirkonkylä ja Uimaharjun taajama?

– Ne kouluasiat nyt tietysti olivat kurjia, mutta nyt on ollut pitkään rauhallista, ja toivottavasti se rauha jatkuu ja käsi kädessä mennään eteenpäin. Samaa ilmaa hengitetään, ja sama Pielisjoki tuossa virtailee.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä