Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Rakkaat mukana elämässä

Vihreä keittiö ja lipasto, jonka Varilo naulasi kokoon kengänkorolla. Kuvat: Aimo Salonen Vihreä keittiö ja lipasto, jonka Varilo naulasi kokoon kengänkorolla. Kuvat: Aimo Salonen

Itämaiset matot johdattavat peremmälle Iiristiina Varilon kotiin, joka alkoi rakentua, kun Joensuun kaupunginteatterin johtajaksi valittu Varilo muutti kaupunkiin 7.12.2015.

Nyt vuokralla olevan Tampereen-kodin varastoon jäi paljon tavaraa, mutta mitä Varilo toi mukanaan Joensuuhun?

– Toin kodin mukanani, mikä tarkoittaa voimakkaita mutta pehmeitä värejä, kirjoja, tauluja ja levyjä, perittyjä huonekaluja, esineitä, joissa rakkaat ovat läsnä,Varilo vastaa.

 

Monet tavarat liittyvät vanhempiin ja muihin sukulaisiin, ystäviin sekä ”kummitustäteihin ja -setiin”, joiksi kirkkoon kuulumaton Varilo kutsuu niitä läheisiään, jotka vastaavat kastettujen ihmisten kummivanhempia.

– Minulle ovat tärkeitä esineet, joilla on muistoarvoa, ja jotka on kauniita, Varilo tiivistää.

 

Varilon tarinoissa on paljon ihmisiä. Isä, psykiatrian kunniaprofessori, psykoanalyytikko ja perheterapian kehittäjä Esko Varilo, äiti, näyttelijä, näyttelijätyön opettaja Iris-Lilja Lassila, isäpuoli, oopperan alttoviulisti Olavi Lehmuksela, äitipuoli, psykoterapeutti Leena Varilo ja lukuisat ystävät ovat näkyvästi esillä valokuvissa, kirjoissa ja taideteoksissa.

Lehmuksela oli Varilolle tärkeä ihminen. Olohuoneen seinällä on Roomasta, alttoviulistin Lehmukselan opiskelukaupungista hankittuja tauluja, vastakkaisella seinällä taas alttarimainen asetelma, missä graafikko Elina Luukkasen työ on ympäröity kirjoilla.

– Äitini osti tuon aikoinaan isäpuolelleni, ja kun isäpuoli kuoli, äiti sanoi, että tuolla Olavi nyt on kirjastossa etsimässä vastauksia kysymyksiin, joita me emme vielä tiedä. Nyt kun äitinikin on kuollut, ajattelen, että hän on tuolla Olavin kanssa.

Lehmuksela rakasti kirjoja, kuten Varilon isäkin, joka kuoli elokuussa.

– Varmaan minun pitää nyt laittaa isällekin samanlainen alttari, Varilo pohtii.

Taideteoksiin liittyy myös muistoja ystävistä. Makuuhuoneessa on kaksi maalausta, jotka taiteilija Emilia Neuvonen on maalannut nimenomaan Varilolle ja käyttänyt niihin vartavasten sekoittamaansa väriä, ”iiristiinan sinistä.” Toisen niistä Varilo sijoitti seinälle, joka on hänen sänkynsä jalkapäässä.

– Laitoin sen tuohon, että näkisin sen aamulla heti ensimmäiseksi ja minulle tulisi hyvä mieli.

 

Vastaavanlainen tarina liittyy Anna-Maija Mattilan pieneen Kahvilla-maalaukseen, jonka Varilo on laittanut vihreänsävyiseen keittiöönsä.

– Aina kun teen kahvia, näen tuon, ja tulen hyvälle tuulelle, kun minulle tulee Hanna ja Pirkka mieleen. He antoivat tuon minulle aikanaan lahjaksi.

Kyse on ystäväpariskunnasta, joka on tärkeä siksikin, että kumpikaan ei ole tekemisissä teatterin kanssa muuten kuin katsojina. Varilo sanoo olleensa mukana pariskunnan ensitreffeilläkin joskus 90-luvulla.

– Hanna otti minut mukaansa esiliinaksi siltä varalta, että jos se ei lähdekään sujumaan. Sain jonkun koodisanankin, jonka kuullessani tajuaisin lähteä pois tieltä. Koodisana tuli ja loppu on historiaa.

Keittiössä on lipasto, johon liittyy oma tarinansa.

– Kun muutin tänne, unohdin vasaran Tampereelle. Kokosin tuon itse yksin lyömällä nauloja kengänkorolla.

Varilo sanoo, että oikeastaan koti tuntuu kodilta vasta sitten, kun ystävät ovat käyneet kylässä niin, että heidän kanssaan on syöty ja juotu yhdessä. Siinäkin mielessä asunto Joensuun keskustassa on jo muodostunut kodiksi, mutta ennen kaikkea koti on Varilolle paikka, jossa hän saa olla rauhassa.

– Vietän paljon aikaa kotona. Kun minulla on vapaata, en välttämättä jaksa olla hirveän sosiaalinen, kun töissä olen koko ajan tiiviisti tekemisissä ihmisten kanssa.

Yksi lempipaikoista on parveke, jonne Varilo on tehnyt oman pesänsä, jossa hän saattaa viettää tuntikausia varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Tietokoneen kun ottaa mukaan, parvekkeella voi naputella sähköposteja tai katsoa netin sarja- ja elokuvatarjontaa.

Oman viehätyksensä tuo näkymä, joka alhaalta pesästä parvekkeen reunan yli katsottuna aukeaa: silmiin ei osu muuta kuin piparkakkutalon, Joensuun kauneimman rakennuksen, katto.

– Tästä kun katsoo, voi kuvitella olevansa jossain Keski-Euroopassa kattohuoneistossa, Varilo sanoo.

– Kerran kun otin tästä kuvan ja laitoin Facebookiin, ihmiset kyselivät, että missä sä oikein oot.

– Vastasin, että omalla parvekkeellani Joensuun keskustassa.

Kuvagalleria

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä