Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Virrantalo

Tyttökoulun tonttikiista kesti vuosia

Tyttökoulu on tämän kuvan ottoaikaan vielä rakenteilla. Kuva on otettu joko syksyllä 1912 tai keväällä 1913 vielä keskeneräisestä kaupungintalon tornista. Tyttökoulu on tämän kuvan ottoaikaan vielä rakenteilla. Kuva on otettu joko syksyllä 1912 tai keväällä 1913 vielä keskeneräisestä kaupungintalon tornista.

Joensuun Rantakadun varrella uuden Sirkkalan sillan korvassa seisoo komea, osin punatiiliverhoiltu rakennus, jonka useimmat tietävät entiseksi tyttölyseoksi. Nykyisin talo on osa Joensuun konservatoriota.

Talo rakennettiin alkuaan Joensuun suomalaisen tyttökoulun koulutaloksi. Joensuun tyttölyseoksi koulu muuttui vuonna 1947, jolloin siitä tuli yliopistoon johtava koulu ja sen ensimmäiset ylioppilaat valmistuivat 1950. Tyttökoulun talo valmistui vuoden 1913 syksyllä. Koulutyön tuossa vielä viisiluokkaisessa koulussa aloitti noin sata tyttöä. Valtiohan oli ottanut Joensuun tyttökoulun hoitoonsa vuonna 1899.

Aiemmin koulu oli toiminut useissa vuokratiloissa.

 

Uuden oman koulutalon saaminen tyttökoululle oli ensimmäisen kerran virallisemmin esillä lokakuussa 1902, kun tyttökoulun johtajatar Thilda Beyrath teki aloitteen kouluneuvostolle oman talon saamisesta. Asia etenikin kaupungin valtuusmiesten käsittelyyn.

Marraskuussa 1902 valtuusmiesten kokouksessa asia oli esillä ja jo alkuvuodesta 1903 esille tuotiin kaksi rakentamatonta tontin paikkaa: nykyisen Yläsatamakatu 14:n ja 16:n tontit ja nykyisen Papinkatu 14:n tyhjä tontti.

Kumpaakaan rakennuspaikkaa ei kouluneuvosto pitänyt soveliaana, ja lehtikirjoituksissakin niitä usea kaupunkilainen arvosteli muun muassa paikkojen pienuuden vuoksi.

Kohta keskusteluun tuli vast’ikään valmistuneen luterilaisen kirkon läheltä, vastapäätä Papinkadun paikkaa oleva rouva Sellgrenin tontti. Sitä pidettiin joidenkin mielestä hyvänä, sillä olihan se maaperältään kovalla kirkonmäellä. Eipä saanut sekään paikka hyväksyntää.

Yksi näkyvimmistä vastustajista oli tyttökoulun kouluneuvoston puheenjohtaja, klassillisen lyseon lehtori K A Wegelius. Koulun paikaksi se on aivan liian syrjässä ja eikä kaupunki koskaan tule siihen suuntaan laajenemaan, arveli Wegelius.

Sellaisenkin seikan Wegelius toi esiin, että koulutaloja ei tulisi sijoittaa kirkkojen läheisyyteen, ” sillä tuo usein esiintywä kellojen soitto waikuttaa yleensä häiritsewästi ja semmkinkin heikot oppilaat eiwät sitä kestä”.

 

Sitten keksittiin kääntää katseet kaupungin puistojen suuntaan, josko jostakin niistä löytyisi tonttimaata koululle. Esille nousi pakkahuonepuisto Rantakadun varrelta. Valtuusmiehet esittivät valtiolle, että kaupunki lahjoittaa puiston tyttökoululle.

Tässä vaiheessa oli jo kulunut yli kolme vuotta siitä, kun tyttökoulun oman talon hanke oli käynnistetty, ja nyt viimein saatiin tehtyä valtiolle ensimmäinen esitys rakennuspaikasta.

Vaan sittenpä tuli valtion rakennustöiden ylihallitukselta määräys, että rakennuspaikan maaperä on tarkemmin tutkittava. Kun kairauksissa todettiin, että ohuen pintamaan alla on syvälti liejumaata, ei valtio hyväksynyt paikalle rakentaa muuta kuin puusta tehdyn koulutalon kaupungin esittämän kivitalon sijaan.

Kaupungin valtuusmiehet eivät voineet tähän suostua, ja niin sekin paikka jäi pois suunnitelmista.

 

Vuodet vierivät ja sitten keksittiin, että Rantakadun varrella oleva Pötkänniemi voisi olla mainio paikka koulutalolle. Valtuusmiesten joulukuun 1906 kokouksessa asia oli taas esillä, mutta kun osa valtuusmiehistä piti edelleen kirkonmäellä olevaa Sellgrenin tonttia soveliaampana, niin asia lykättiin ja päätettiin pyytää rakennushallitusta tutkituttamaan molemmat esitetyt paikat. Lehdessä alkoi näkyä jo tuskastuneita kirjoituksia, kun asia ei tuntunut etenevän. Niin sitten tammikuussa 1907 valtuusmiehet peruivatkin aiemman päätöksensä ja päättivät esittää yksinomaan Pötkänniemen puistoa tyttökoulun paikaksi.

 

Tyttökoulutalon hanke edistyi hitaasti mutta eteni kuitenkin. Valtio hyväksyi Pönkännimestä kaupungin tarjoaman 5 000 neliömetrin suuruisen määräalan rakennuspaikaksi. Rahoituspäätös olisi vaan saatava ja sekään ei taas käynyt kovin sukkelaan.

Talon hinnaksi arvioitu 251 000 markan suuruinen määrärahaesitys oli vuoden 1909 budjetissa, mutta joutui sieltä pois pyyhityksi. Vasta vuoden 1911 syksyn lisäbudjetissa rahoitus meni läpi. Ja niin päästiin toimiin. Olihan yleisten töiden ylihallituksessa arkkitehti Magnus Schjerfbeckin koulutalolle laatimat piirustuksetkin jo valmiit ja hyväksytyt.

Rakennustyöt käynnistivät keväällä 1912 ja etenivät suunnitellusti, kun alkuun oli päästy. Kaupungissa oli samoihin aikoihin toinenkin, vielä suurempi rakennustyö käynnissä: uuden kaupungintalon rakennus. Ja kuinka ollakaan, oltiin sitä pystyttämässä samaan pakkahuonepuistoon, jonka paikan valtio hylkäsi tyttökoulun rakennuspaikkana huonoon maaperään vedoten. Seutukunnan rakennusmiehille oli kysyntää ja niin oli myös rakennusaineille.

 

Elokuussa 1913 on sanomalehti Karjalattaressa juttu, kun toimittaja pääsee tutustumaan lähes valmiiseen hienoon ja ajanmukaiseen koulutaloon. Kirjoittaja kuvailee rakennuksen tiloja monipuolisesti kertoen, että jopa vesijohdot on taloon rakennettu sitä silmällä pitäen, kunnes kaupunki saa vesilaitoksen tehdyksi, mutta siihen saakka vesi joudutaan ottamaan viereisestä joesta. Kirjoittaja päättää juttunsa: ’Uusi, walmistuwa koulutalo tulee warmasti olemaan pitkät ajat komeimpia rakennuksia kaupungissamme ja muodostamaan arwokkaan kodin maakunnassame toimiwalle tyttökoululle, joka epäilemättä tulee siinä hywin wiihtymään’.

Uuden koulun vihkiäisjuhlaa päästiin viettämään lokakuussa 1913 eli yhdentoista vuoden kuluttua siitä, kun ensimmäinen varsinainen esitys oli koulun aikaansaamisesta tehty. Ja oli nyt esityksen tehneellä johtajatar Thilda Beyrathilla kunnia pitää juhlan avajaispuhe.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä