Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Joka aamu 346 vuotta lähtee lenkille

Kun Kaija Tukiainen tarvitsee pienen hengähdystauon bussipysäkillä, Aira Piirainen (vas.), Bertta Toropainen ja Annikki Palo jumppailevat odotellessaan.
Pian lenkki jatkuu taas. Kuvat: Hanna Käyhkö Kun Kaija Tukiainen tarvitsee pienen hengähdystauon bussipysäkillä, Aira Piirainen (vas.), Bertta Toropainen ja Annikki Palo jumppailevat odotellessaan. Pian lenkki jatkuu taas. Kuvat: Hanna Käyhkö
Kello puoli kahdeksalta Suvikujan päässä, Niinivaaran laella, seisoo neljä punatakkista naista kävelysauvoineen. Alkamassa on joka-aamuinen lenkki, jonka aikana maailma paranee ja elämä pitenee.

Lenkkeilijärouvat ovat Aira Pikkarainen, 93, Bertta Toropainen, 90, Kaija Tukiainen, 82 ja Annikki Palo, 81.

– Tämä on ollut meille oikea pelastus. Nyt vuoden ja kolmen kuukauden ajan olemme tähän kokoontuneet melkein joka ikinen aamu, Aira Pikkarainen kertoo.

Alkuinnoituksen lenkkeilyyn toi koronasulku. Aiemmin naiset olivat kokoontuneet Suvituulen palvelukeskuksessa, joka sulki ovensa viime vuoden maaliskuussa.

– Se kotiin lukkiutuminen oli ihan hirveää. Kun ei voinut kuin puhelimella pitää yhteyttä muihin ihmisiin, niin hulluksihan siinä olisi tullut, Pikkarainen sanoo.

Suvituulen jumpat, lounaat, retket ja lauluhetket olivat olleet tärkeä arjen rytmittäjä kaikkien elämässä.

Nopeasti rouvat keksivät yhteisen hyvän harrastuksen: ulkoilmassa voi liikkua vapaasti, ja juttuseuran lisäksi saa samalla liikuntaa.

Aamulenkki kulkee aina samaa reittiä Niinivaaran ja Hukanhaudan metsäisillä lenkkiteillä.

– Tämä kun on hyväksi havaittu, niin mitäpä sitä vaihtelemaan, Bertta Toropainen naurahtaa.

Kesäkuussa lenkillä perässä kulkee melkoinen hyttyslauma, mutta lämpö ja valo ihastuttavat lenkkeilijöitä niin, ettei aamu-ulkoilua ihan vähästä väliin jätetä.

– Talvella pakkasraja oli -20 astetta. Sen kylmemmällä emme ole lähteneet. Joskus on jätetty lenkki väliin liian kovaan vesisateen takia.

– Mutta ei meitä pieni sade haittaa; Bertta hankki meille kaikille sadetakitkin sitä varten, ettei voida sillä syyllä jättää kotiin, Kaija Tukiainen kertoo.

Reilun vuoden aikana aamuiset vastaantulijat ovat käyneet tutuksi.

– Annikki laskee aina koirat. Joskus on tullut yhteensä 20 koiraa, vähimmillään ainakin 4 tai 5 nähdään joka kerta, Bertta Toropainen kertoo.

Lenkin varrella moni koira pysähtyy rapsuteltavaksi. Samalla vaihdetaan kuulumiset omistajien kanssa.

Vastaantulevat koululaiset, töihinsä pyörillään kiirehtivät naiset ja miehet sekä aamulenkillä olevat ikäihmiset tervehditään kaikki iloisella huomenella.

– Hyvin ovat oppineet kaikki vastaamaan, Bertta Toropainen hymähtää.

Jo ensimmäisen kilometrin aikana käy selväksi, että tällä lenkillä ei kuljeta tuppisuuna tai mutruhuulin.

– Jokaisella lenkillä on naurettu. Välillä pitää ihan pysähtyä, kun niin kovasti kaikkia vaan naurattaa. Ja kyllä me puhutaan päivän politiikat ja uutisaiheet myös. Välillä laulaa luikautetaan, jos siltä tuntuu, naiset kertovat.

Matkalla tutkaillaan kasveja, bongaillaan lintulajeja, oravia ja vaikka kotiloita.

– Kerran minä pysähdyin katselemaan kahta kotiloa, joista toinen yritti ikään kuin toisen yli kiivetä. Nojasin puolikumarassa kävelysauvoihini, ja joku nainen pysähtyi oitis kysymään, että onko sinulla jokin hätänä. Katsoin häntä vähän ihmeissäni, ja vastasin, että ei minulla, mutta tuolla pienemmällä kotilolla on, Aira Piirainen muistelee nauraen.

Eräänä aamuna lenkillä iski sitten oikea hätä: Kaija Tukiainen kompastui jääpaakkuun ja kaatui.

– Minulla meni olkanivel sijoiltaan. Se sattui aivan kauheasti, eivätkä nämä muut minua saaneet nostettua, Kaija Tukiainen viittaa lenkkikavereihinsa.

– Vaan onneksi paikalle osui kaksi nuorta miestä. Toinen heistä kysyi, että saako nostaa, ja siinä samassa olinkin jaloillani. Toinen heistä haki auton ja vei minut Tikkamäelle. Kyllä maailmassa on avuliaita ihmisiä.

Lenkkeilijärouvien lempinimen keksi eräs ohi pyöräillyt poika, joka varoitti vastaantulijaa ”siellä on se mummolauma”.

– Ensin se tuntui vähän tympeältä, mutta on jo totuttu. Nyt me jo sujuvasti itsekin puhutaan mummolaumasta, Aira Pikkarainen kertoo.

Rouvajoukon jokaisella jäsenellä on polveileva elämänpolku kuljettuna. Kun on eletty sotavuodet, sairastettu kurkkumädät, asuttu 16-neliöisessä talossa 11-lapsisen perheen keskimmäisenä, sitä tietää elämästä yhtä ja toista.

– Pitkän ja hyvän elämän olemme kaikki saaneet elää. Ja iloinen pitää olla jokaisesta aamusta, johon saa herätä, Aira Pikkarainen muistuttaa.

Aamun lenkki on päättymässä. Puolentoista tunnin lenkin pituudeksi älykello ilmoittaa liki 6 kilometriä.

– Oho! Onko se niin pitkä lenkki, rouvat ihmettelevät.

– Onhan se aika hyvin, kun miettii, että meidän yhteenlaskettua ikää. Paljonkas se nyt onkaan... 345, eikä kun 346 vuotta, Aira Pikkarainen laskee nopeasti päässään.

Kotona odottaa teen tai kahvin keitto, venyttelyä, lukemista ja päivälepo.

– Huomenna sitten taas, kuuluu iloinen huikkaus, kun tiet eroavat.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä