Menneisyyden purkamiseen meni vuosia

Kiusaaminen: Jesse Heikkinen oli riistää itseltään hengen ammattikoulussa tapahtuneen koulukiusaamisen vuoksi. Hän haluaa kertoa tarinansa avoimesti siksi, että kukaan ei yrittäisi samaa.

Kun ammattikoulun kolmatta luokkaa käyvä Jesse Heikkinen käveli eräänä sateisena iltana kohti kotia, ahdistus jylläsi hänen päässään. Kaikki oli ulkoisesti hyvin, mutta Heikkisen sisällä kuohui. Kotona hän haki keittiöstä leipäveitsen, meni vessaan, painoi veitsen peilin edessä kurkulleen ja mietti: jos nyt vedän tästä, kaikki kipu loppuu.
– Tunsin olevani silloin totaalisen yksin, ja samaan aikaan olin hirvittävän täynnä vihaa, Jesse Heikkinen kertoo.
Nyt, reilut kaksitoista vuotta myöhemmin, Heikkinen muistaa tuon hetken käänteentekevänä elämässään. Taustalla oli rankka koulukiusaamisjakso, josta ei kukaan Heikkisen itsensä ja tämän kiusaajien lisäksi tiennyt.
Silloisessa asunnossaan Oulussa 18-vuotias Heikkinen pudotti lopulta veitsen, ja paha olo purkautui ulos itkuna.
– Mietin silloin, että minulla on maailman parhaimmat vanhemmat ja rakkaita ihmisiä ympärilläni, enkä voi jättää heitä tänne sen avoimen kysymyksen kanssa, että miksi näin kävi, Heikkinen kertoo.

Peruskoulussa Nastolassa Jesse Heikkinen oli kiltti ja sosiaalinen nuori, jolla oli paljon kavereita ja harrastuksia. Kaikki oli kunnossa, kunnes Heikkinen lähti opiskelemaan ammattikouluun kone- ja metallialaa Lahteen. Tuo aika muutti kaiken.
Aluksi Heikkinen sai uusia kavereita. Eräänä ensimmäisen luokan koulupäivänä syksyllä 2007 kuitenkin kaikki lähti alamäkeen. Heikkinen oli valmistelemassa työtään hitsaustunnilla, kun hän tunsi kovaa kipua vasemmassa käsivarressaan.
– Kiusaaja istui sellaisen pöydän päällä ja nauroi räkäisesti – hän oli iskenyt minua paksulla hitsauslangalla olkavarteen. Muutaman kerran hän räpsäisi minua sillä langalla ja nauroi. Aloin hermostua. Siinä oli paljon porukkaa ympärillä, enkä voinut oikein tehdä mitään. Lopulta lähdin itse pois tilanteesta.

Jesse Heikkisen mukaan ikävä ilmapiiri oli ollut jo aistittavissa, mutta tuon tilanteen jälkeen kaikki paheni. Heikkinen kertoo kiusaamisen olleen myös fyysistä mutta pääasiassa henkistä.
– Se oli häikäilemätöntä – heti kun vain jonkun silmä vältti, alkoi räkytys. Minulle huudeltiin, että Heikkinen, vittu sä oot ruma ja muuta tällaista. Kiltti poika oli kai helppo kohde.
Kun Heikkinen oli luokkalaistensa kanssa pelaamassa Lahden ammattikoulujen välisen salibandyturnauksen finaalissa, hän kuuli kentällä ollessaan katsomosta huutoa.
– Kiusaaja istui siellä ja huusi, että Heikkinen, vittu sä oot paska. Paikalla ei ollut yhtään opettajaa, eikä kukaan reagoinut siihen mitenkään. Noissa tilanteissa menin aina itse ihan lukkoon.

Heikkinen ei kertonut kiusaamisesta kenellekään missään vaiheessa. Vaikka koulussa tehtiin kiusaamiseen liittyviä kyselyitä, hän vastasi aina, että kiusaamista ei tapahdu.
– Näin sellaista ympärilläni niin paljon, että se tuntui ihan normaalilta. Lisäksi en tiennyt, miten muut ikätoverit reagoisivat sellaiseen, koska kaikilla on niin erilainen huumorintaju.
Heikkisen mukaan hän ei ollut ainoa, joka joutui luokallaan kiusatuksi: kiusaamista teki systemaattisesti tietty, toisilleen entuudestaan tuttu porukka, jossa yksi henkilö oli selvästi hierarkian huipulla.
Pahimpana tapauksena Heikkinen muistaa sen kerran, kun hän oli valmistautumassa kokeeseen tilassa, jossa tehtiin hydrauliikka-harjoituksia. Tilaan tuli viisi tai kuusi poikaa, jotka kävivät porukalla hänen kimppuunsa.
– Kaikki ottivat käsiinsä villaa, kastelivat sen öljyssä ja hieroivat sitä minun naamaani ja päähäni.
Heikkinen oli tilanteessa piiritettynä ja kuuli naurua ympäriltään. Hänen sisällään velloi paniikki.
– Minut nolattiin ja häpäistiin täydellisesti. Istuin 45 minuutin bussimatkan kotiin Nastolaan öljyn peitossa, Heikkinen muistelee.

Ammattikoulun toisen luokan syksyllä Jesse Heikkinen haki siirtoa samalle alalle Ouluun, jossa hänen isosiskonsa jo asui, ja siirto onnistui. Samalla kiusaaminen loppui, mutta oirehtiminen oli jo voimakasta: Heikkinen oli alituiseen väsynyt, hän oli eristäytynyt ja sai paniikkikohtauksia.
Nuoren miehen itsetunto oli murrettu täysin, ja sen takaisin saamiseen meni vuosia.
Oulussa Heikkinen piti aiemmat tapahtumat yhä visusti sisällään ja yritti unohtaa kaiken. Unholaan jäi myös tilanne, jolloin hän lähestulkoon tappoi itsensä. Kaikki oli näennäisesti hyvin.
Loppuunpalaminen ja täydellinen romahtaminen tulivat lopulta vuonna 2014, kun Heikkinen oli tukahduttanut tunteensa vuosien ajan töihin ja harrastuksiin. Apu löytyi terapiasta: syksyllä 2015 Heikkinen pääsi viimein työstämään menneisyyttään kolmivuotiseen kognitiiviseen psykoterapiaan.
– Pystyin taas hengittämään. Häpeä ja kipu katosivat. Ymmärsin, miksi olin elänyt viime vuodet suorittamalla. Terapia oli pelastukseni, ja haluan korostaa sitä, koska mielestäni näistä asioista ei edelleenkään puhuta tarpeeksi, Heikkinen toteaa.

Nykyisin Joensuussa asuva Heikkinen kertoo olevansa onnellinen. Vuonna 2019 hän julkaisi omakustanteena teoksen Kirja kiusatulle, jossa hän käy läpi kiusaamis- ja terapiaprosessia.
Kiusaajat eivät ole ottaneet Heikkiseen yhteyttä tai pyytäneet anteeksi, mutta sitä Heikkinen ei odotakaan.
– En tiedä, tuntuisivatko anteeksipyynnöt enää missään.
Kysymykseen siitä, onko Heikkinen sinut menneisyytensä kanssa, hän miettii vastausta hetkisen.
– Jotkut asiat voivat joskus muistuttaa minua menneistä, mutta silloin muistutan itselleni, että olen tässä hetkessä ja kaikki on hyvin. En anna menneisyyden vaikuttaa nykyhetkeen ainakaan tietoisesti.
Tarinansa Heikkinen tahtoo avata julkisuudessa siksi, että se antaisi ihmisille toivoa.
– Elämässä voi olla hetkiä, jolloin tuntuu, että tästä ei enää nousta, mutta kyllä siitä voi. Kun asioista lähtee puhumaan ja työstää niitä, voi saada hyvän ja onnellisen loppuelämän.

Liian moni sulkee asian sisälleen

Nyt Jesse Heikkinen toivoo, että hän olisi puhunut kiusaamisesta jo paljon aiemmin, jotta siitä ei olisi ehtinyt syntyä niin suurta mörköä. Vasta vuonna 2014–2015 tulleen burnoutin myötä kiusaaminen alkoi selvitä myös Heikkisen lähipiirille.
– Vanhempani olivat kaikesta tosi pahoillaan, mutta painotin heille, että mikään ei ollut heidän syytään. Eikä se ollut myöskään opettajien syytä, koska minä yksinkertaisesti salasin asian niin visusti.
Heikkinen kokee asioiden sisälle sulkemisen olleen hänelle suojautumismekanismi, johon hän arvioi monien lasten, nuorten ja aikuistenkin turvautuvan.
– Mutta jos jotakuta kiusataan tai on kiusattu, opastaisin ehdottomasti käsittelemään asiaa pikimmiten – jos siitä ei pysty puhumaan vielä ääneen, niin vaikka kirjoittamalla tunteista paperille, kunhan ei mene siihen samaan pisteeseen kuin minä ja meinaa tehdä jotakin itselleen.
Nykyisin Jesse Heikkinen on itsekin kahden lapsen isä. Vanhempana hän painottaa tunnetaitojen opettelun tärkeyttä ja asioista puhumista lapsesta saakka.
– On tärkeää luoda yhteys lapseen ja rohkaista häntä puhumaan. Mikään ei ole liian noloa tai nössöä, vaan kaikesta voi puhua.

Ammattikouluissa kiusataan lukioita enemmän

• THL:n joka vuosi toteutettavan Kouluterveyskyselyn mukaan vuonna 2019 noin prosentti lukiolaisista ja vajaat neljä prosenttia ammatillisessa koulutuksessa opiskelevista kertoi joutuneensa kiusatuksi vähintään kerran viikossa.
• Kyselytulosten mukaan kaikissa ikäryhmissä pojat kiusaavat ja tulevat kiusatuksi tyttöjä yleisemmin.
• THL:n kyselyn mukaan ammatillisissa oppilaitoksissa tapahtuva kiusaaminen on valtakunnan tasolla laskenut hieman vuosien aikana. Vuonna 2008–2009 viisi prosenttia kyselyyn vastanneista ammatillisten oppilaitosten opiskelijoista kertoi kokeneensa kiusaamista viikoittain.
• Kouluterveyskyselyn mukaan oppimisyhteisön ilmapiirin ongelmat ovat lisääntyneet hieman Joensuun ammatillisissa oppilaitoksissa viime vuosina. Vuonna 2017 2,3 prosenttia kyselyyn vastanneista ammattikoulun opiskelijoista oli sitä mieltä, että oppimisyhteisön ilmapiirissä on ongelmia, ja vuonna 2019 sama luku oli 6,6 prosenttia. Joensuun lukioissa vastaava luku on laskenut 3,1 prosentista 2,4 prosenttiin.