Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Lius löysi aarteen Niinivaaralta

Graffitien yläpuolella olevalle katolle Tuomas Lius sijoitti Sudenkorennon kesän romanttisimman kohtauksen. Kuva: Aimo Salonen Graffitien yläpuolella olevalle katolle Tuomas Lius sijoitti Sudenkorennon kesän romanttisimman kohtauksen. Kuva: Aimo Salonen
Kuvauspaikkana voisi olla myös laululava, josta Tuomas Liuksen uusi romaani alkaa, mutta valitaan nyt Niinivaaran vanha vesisäiliö, jonka katolle Lius on sijoittanut Sudenkorennon kesän romanttisimman kohtauksen.

Mitä paikka mahtaa merkitä kirjailijalle itselleen?

– Nyt pitää tunnustaa, että tämä oli minulle semmoinen löytämätön aarre, Lius sanoo.

– Kävin täällä vasta viime vuonna ensimmäistä kertaa ja ihastuin välittömästi. Ajattelin, että voi hitsi, kun en löytänyt tätä aikaisemmin.

Joensuu on nykyisin Käsämässä asuvan kirjailijan kotikaupunki, mutta Pielisjoen itäpuoli on jäänyt hänelle länsipuolta vieraammaksi, lapsuuden- ja nuoruudenkulmat kun olivat Kirkkokadun–Kalastajankadun tienoot, joihin Sudenkorennon kesäkin sijoittuu. Mannelinin talo, vanha, nyt jo purettu rukoushuone, toiseen paikkaan siirretty sininen talo ja niiden naapurissa ollut keltaiseksi rapattu kerrostalo, Liuksen lapsuudenkoti, ovat keskeisissä rooleissa.

Lius sanoo, että Sudenkorennon kesä on hänen rakkaudentunnustuksensa kotikaupungille. Erittäin henkilökohtainenkin tarina se on.

– Minähän vietin lapsuuteni hyvin pitkälle samanlaisessa mielikuvitusmaailmassa kuin Sudenkorennon kesän Jesse. Rakastin sarjakuvia, elokuvia ja tv-sarjoja, ja minulla oli tismalleen samanlainen kapina aikuistumista ja teini-ikäisyyttä vastaan kuin Jessellä.

Kirja alkaa kuin nuorisoromaani ja tempaa semmoisena mukaansa. Marko Pippuris -tarinoista tutut toiminta-ainekset hiipivät vähitellen mukaan, ja loppu on aikamoista vyörytystä.

Lius sanoo, että hänen oma mielenkiintonsa alkaa suuntautua yhä enemmän henkilöhahmojen luomiseen ja hahmojen välisten suhteiden peilaamiseen.

– Hauskinta on luoda hahmoja ja kirjoittaa heidän välisiään keskusteluja suhteellisen arkisiin tilanteisiin. Toimintakohtaukset ovat sitten semmoista pakkopullaa, Lius toteaa.

Voisiko hän sitten kuvitella kirjoittavansa tarinan, jossa ei ole lainkaan toimintakohtauksia?

– Voin. Hyvä ystäväni toimi tässä projektissa koelukijana ja vähän ideapallottelijanakin, ja jossain vaiheessa hän totesi, että kuule Tuomas, tämä toimisi hemmetin hyvin, vaikka tästä ottaisi dekkarijuonen pois.

Kirjan alkusivuilla oleva kiitettyjen lista on harvinaisen pitkä. Tuttuja ja tuntemattomiakin nimiä silmäillessä herää kysymys, onko Sudenkorennon kesä joensuulaisten yhdessä luoma tarina?

– Mikä ettei, ihan hyvältä tuntuu, jos tästä kirjasta voidaan puhua jonkinlaisena kollektiivisena projektina, Lius vastaa.

– Minulla on kiittämiseen hyvin matala kynnys. Haluan kiittää ihmistä, jolta vaikka vain ohimennen olen kuullut jonkin nimen tai tapahtuman. Varsinkin tässä tarinassa, missä halusin luoda 80-luvun Joensuun mosaiikin mahdollisimman tarkasti, halusin kiittää ihmisiä pienistäkin jutuista, mistä on ollut apua.

Lius toivoo, että tuon vuosikymmenen kokeneet joensuulaiset löytäisivät kirjan aikakapselina muistoihin, jotka ovat ehkä painuneet taka-alalle.

Mutta miksi hän on valinnut kaikista vuosikymmenen vuosista juuri vuoden 1985, vaikka hän itse oli päähenkilö Jessen kaltainen 13-vuotias teinirakkauteen heräävä poika vasta neljä vuotta myöhemmin?

– Määrittävänä tekijänä oli Inarinjärven ohjuskriisi 1984. Sen piti olla tarpeeksi lähellä, että Jukka, yksi päähenkilöistä, voisi olla uskottavasti tarinassa mukana, Lius vastaa.

– Sitten kun rupesin tekemään tutkimustyötä, 1985 osoittautui muutenkin hedelmälliseksi maaperäksi. Silloin esimerkiksi oli populaarikulttuurissa kaikenlaisia merkittäviä juttuja.

Laululavakin avattiin juuri 1985. Sudenkorennon kesän 13-vuotias Jesse ihailee ensimmäisissä laulajaisissa ihastustaan Heliä, mutta oliko 9-vuotias Tuomas tuolloin paikalla?

– Olin. Melkein voisin osoittaa paikan, jossa istuin.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä