Julkaistu 
Hanna-Mari Lappalainen

Kirppikseltä sahan varteen

Leila Väyrynen menee mielellään raivaamaan metsää, sillä se pitää hänet virkeänä. – En voisi jäädä neljän seinän sisälle, Väyrynen tuumaa. Kuva: Hanna-Mari Lappalainen Leila Väyrynen menee mielellään raivaamaan metsää, sillä se pitää hänet virkeänä. – En voisi jäädä neljän seinän sisälle, Väyrynen tuumaa. Kuva: Hanna-Mari Lappalainen

80-vuotias Leila Väyrynen käy päivittäin raivaamassa metsää vanhalla kotitilallaan. Metsä on vetänyt Väyrystä puoleensa jo lapsesta saakka.

Marraskuun aurinko kuultaa matalalta vanhan puurakennuksen takaa. Oven vieressä seinällä on suuri ulkovaloilla koristeltu kyltti, jossa lukee ”kirppis open”. Täällä Leila Väyrynen, tällä viikolla 81, harrastaa – siis pitää ympäri vuoden aina paikan päällä ollessaan kirpputoria, siivoilee pihapiiriä ja poimii kesäisin vadelmia ja tyrnimarjoja. Korona-aikaan kirpputoritoiminta on tosin vaihdellut aina tilanteen mukaan.
– Tämä on nuorimman poikani vanha talo, mutta hän antaa minun puuhastella täällä, Väyrynen toteaa.
Kirpputori on täynnä kaikenlaista tavaraa ja käyttöesinettä aina vaatteista huonekaluihin ja lasten turvakaukaloihin. Ihmiset tuovat tänne ylimääräisiä tavaroitaan, ja kävijöitä on ollut Väyrysen mukaan lähiseuduilta ulkomaille saakka.
– Vasta kesällä täällä kävi ihmisiä Venäjältä ja Saksasta. Enhän minä heidän kieltään puhunut, mutta hyvin me selvisimme, Väyrynen naurahtaa.

Leila Väyrynen on asunut Kontiolahden kirkonkylällä viimeiset kolmetoista vuotta. Sieltä hän kulkee lähes päivittäin ulkoilemaan ja puuhastelemaan Varparantaan.
– Varsinkin tällaisena aikana se on ihanaa. En voisi jäädä neljän seinän sisälle, Väyrynen toteaa.
Viime aikoina Väyrynen on käynyt aina sään salliessa raivaamassa vanhan kotitilansa metsää, jonne on kirpputorilta kuutisen kilometriä.
– Poikani oli aluksi sitä mieltä, että se homma on minulle aivan liian raskasta. Nyt hän on kuitenkin aivan iloissaan, kun se piristää minua niin kovasti, Väyrynen nauraa.
Väyrynen kertoo sahaavansa metsää pari tankillista päivässä. Tähän menee taukoineen viitisen tuntia.
– Kolme tankillista olisi jo liikaa.
Viime päivinä raivattavana on ollut puolentoista hehtaarin alue. Sää on nyt selkeä ja aurinkoinen, joten Väyrynen arvelee saavansa urakan tänään mahdollisesti loppuun.
– Täytyyhän sinne mennä, jos meinaa nähdä paikan, nauraa Väyrynen vastaukseksi toimittajan kysymykseen siitä, olemmeko käymässä vielä raivausalueella.

Kirpputorilta ajellaan syvemmälle Varparantaan, jossa Leila Väyrysen vanha kotitalo sijaitsee. Siellä asuu nyt Väyrysen nuorin veli Erkki Viinisalo, joka huoltaa raivaussahan sisarelleen ja tarkistaa, että kaikki toimii kuten pitääkin.
– Tämä menee vähän niin kuin Formuloissa. Muut huoltaa autot ja kuski vain ajaa, Viinisalo tuumaa.
– Mutta kyllä minun pitäisi jo vähitellen itse opetella se huoltamaan, Väyrynen lisää.
Raivaaminen sujuu kuitenkin Väyryseltä vanhasta tottumuksesta: hän on käynyt metsätöissä neljätoistavuotiaasta saakka.
– Siksi metsä vetääkin minua puoleensa. Sinne on niin ihanaa mennä.
Väyrynen kertoo ihastelleensa usein äitinsä rautaisia hermoja sen suhteen, että nuori tyttö oli yksin hevosen kanssa savotassa aamusta iltamyöhään.
– Kotona oli karja, nuoremmat veljeni Arvo ja Erkki, mummo ja vanhempi velipoikani, joka sairasti lihasrappeumaa. Eivät ne sieltä puusavotoihin joutaneet.
Väyrynen perheineen asui tuolloin Ilomantsissa Ilajanjärven rannalla. Väyrynen kertoo sahanneensa vikurilla eli pokasahalla kranaatin sirpaleiden kuivattamia puita, joista hän teki polttopuita.
– Miehet olivat joskus ihmetelleet, että kyllä se on olevinaan tyttö, mutta ei se voi olla, Väyrynen nauraa.
– Minä olin niin vahva!
Muutaman vuoden kuluttua Väyrynen perheineen muutti rajaseudulta rintamamiestilalle Varparantaan. Pian Väyrysen isä kuoli.
– Siitä edespäin minulle jäivät isän työt. Nuorimmat veljeni olivat koulussa, Väyrynen kertoo.

Raivauspaikalla Leila Väyrynen vetää suojavarusteet ylleen ja tarttuu sahaan tottunein elkein.
Väyrynen kertoo aina auttaneensa muita mielellään, ja tämä vuosi on ollut siinä mielessä erikoinen: esimerkiksi ruoka-aputyössä, jossa hän on ollut tavallisesti aktiivinen, on toiminta ollut tänä vuonna vähäistä. Liikkeessä on kuitenkin pysyttävä, jotta pysyy virkeänä, ja Väyrysen mukaan positiivisella elämänasenteella pääsee pitkälle.
– Ikäväähän se olisi, jos koko ajan ahdistaisi. Kukaan ei kuitenkaan välty vastoinkäymisiltä elämässä, mutta nekin ovat vain kasvuksi, Väyrynen tuumaa.
Vaikka puolentoista hehtaarin urakka saataisiin päätökseen tänään, riittää raivattavaa Väyrysen mukaan vielä vähintään seuraavaksi kesäksi.
Marraskuun lopun viima kalisuttaa jo hampaita, ja nyt on aika poistua. Valoa riittää vielä muutamaksi tunniksi, ja Leila Väyrynen jää sahaamaan.
Raivaussahan ääni kantautuu sisälle autoon, kunnes se vaimenee vähitellen auton kaartaessa mutkan taakse.

Kuvagalleria

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä