Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Mutta ammuthan tekevät hyvää

Heinäkuussa 2019 Heili jututti Riikka Rahikaista (vasemmalla) ja  ely-keskuksen luonnonsuojeluasiantuntijaa Hanna Keski-Karhua Noljakan lehmien luona. Kuva: Aimo Salonen Heinäkuussa 2019 Heili jututti Riikka Rahikaista (vasemmalla) ja ely-keskuksen luonnonsuojeluasiantuntijaa Hanna Keski-Karhua Noljakan lehmien luona. Kuva: Aimo Salonen
Että lehmätkö ne ovatkin syyllisiä ilmastonmuutokseen?

Pahalta tuo on kuulostanut lapsuudessaan vasikoita juottaneesta ja nuoruudessaan vasikoiden äitejä käsin lypsäneestä pientilan kasvatista. Muistin sopukoihin jäikin mukavasti muhimaan citylampuri, agrologi Riikka Rahikaisen juttuun päätymätön sivulause Noljakan luonnonlaitumen reunalla heinäkuun 2019 (Pientä toivetta myönteisestä murroksesta, Karjan Heili 24.7.2019) haastattelutilanteessa:

– Eivät ne metaaniröyhtäisyt koko totuus ole.

Syyskuussa 2020 lähestymme lehmäaihetta lainaamalla Rahikaisen kommenttia runsaan vuoden takaisesta jutusta, jonka aiheena oli luonnon monimuotoisuus ja perinteisten niittyjen ja laitumien vaikutus siihen.

– Tämä nyt on vain yksittäisen elämäntapa-agrologin näkemys, mutta ehkä olemme nyt murrosvaiheessa, missä kaupunki ja maaseutu lähentyvät juuri kaupungin lähellä olevien alueiden hoitamisen kautta.

Röyhtäileväthän lehmät metaania. Sitä Rahikainen ei kiistä.

Mutta.

– Metaani tulee ulos ruuansulatusprosessissa, jossa lehmä hyödyntää luontoa ja hyödyttää meitä, koska se pystyy syömään karkeaa kuitua, jota muuten ei pystytä käyttämään hyödyksi, Rahikainen huomauttaa.

Tähän väliin on huomautettava, että nyt puhe menee luonnonlaitumiin, joiden hyvät puolet eivät välttämättä koske niitä viljeltyjä laitumia, joilta nykyisten suurnavettojen lehmät ravintonsa saavat, mutta ei välitetä tässä vaiheessa siitä. Antakaamme Rahikaisen jatkaa.

– Biodiversiteetin parantaminen liittyy luonnonlaidunnukseen, jota Noljakankin lehmät tekevät. Lehmät syövät siellä kasvustoa, joka on sitonut hiiltä, ja kun lehmä on syönyt kerran, kasvi kasvaa uudestaan. Parhaimmillaan sama lehmän syömä kasvi ehtii sitoa hiiltä 2–3 kertaa eli se sitoo hiiltä kolme kertaa tehokkaammin kuin tavallisella laitumella.

Palaamme myöhemmin pienkarjatalouden mahdollisuuksiin suurta ihannoivassa ajassa, mutta nyt annamme Rahikaisen laajentaa puolustuspuhettaan lehmän puolesta.

Elämäntapa-agrologi alkaa käydä läpi listaa, johon on kirjattu lehmien synnit.

– Lehmien globaaleja ympäristövaikutuksia on kirjattu yksitoista, ja suuri osa niistä koskee soijan ja maissin viljelyä Etelä-Amerikassa, Rahikainen aloittaa ja myöntää, että totta kai suomalaistenkin pitää olla kiinnostuneita Brasilian lehmistä, koska ilmakehä ei kysele, mistä päin päästöt tulevat.

Mutta.

– Täällä ei syötetä lehmille maissi- eikä soijapitoisia ruokia, vaan nurmipohjaista ravintoa sekä rypsiä ja viljaa ja elintarviketeollisuuden sivujalosteita, Rahikainen huomauttaa.

Oleellista on esittää sekin kysymys, mitä me voimme asioiden parantamiseksi tehdä.

Tähän saakka on tehty muun muassa siirtyminen Suomessa viljeltyyn rehuun, joka jo itsessään vähentää ilmastovaikutuksia.

– Parannettavaa on tietenkin yhä, ja nythän tehdäänkin paljon tutkimuksia, Rahikainen sanoo.

– Yksi iso ja merkittävä on Carbon Action, vuosi sitten aloitettu suomalainen tutkimus, jossa on mukana suomalaisia maanviljelijöitä maan eri alueilta.

Googlaamalla paljastuu, että Carbon Action on alusta, jolla tutkitaan ja kehitetään keinoja, joilla maaperän hiilen varastointia voidaan nopeuttaa ja tieteellisesti todentaa.

Carbon Actionissa tutkijat, viljelijät ja yritykset toimivat yhteistyössä hiiltä sitovan viljelyn edistämiseksi.

Taustalla on Baltic Sea Action Group, viralliselta nimeltään Elävä Itämeri säätiö – vuonna 2008 perustettu itsenäinen voittoa tuottamaton säätiö, jonka pääpaikka on Suomessa.

Hiiltä siis sitoutuu tehokkaasti luonnonlaiduntamisessa, jota toteutetaan Noljakassakin.

Nykytodellisuus vain on suurtiloissa ja niiden viljellyissä laitumissa. Pyydämme Riikka Rahikaista heittäytymään realismin ulkopuoliseen villiin kuvitelmaan: kun nykyajassa on myös luomuviljelijöitä ja suoranaisia ympäristöidealisteja, voisiko lehmä tulla uudelleen muotiin.

Voisiko pienkarjanhoidon paluu olla mahdollista?

– Eihän se ajatus tunnu edes kauhean villiltä, Rahikainen huomauttaa ja muistuttaa, että maalailivathan jotkut jo kymmenisen vuotta sitten, että tulevaisuudessa jokaisella ihmisellä olisi autotallissaan lehmä tai vuohi ja takapihallaan pari kanaa.

– Tässä maailmantilanteessa se ei ehkä ole mahdollista, mutta mahdollista on, että saisimme nykyistä enemmän uusia perinnemaisemia ja perinnebiotooppeja, joita voitaisiin hoitaa lehmien avulla.

Rahikainen heittää tilastotietoa: Suomessa on tällä hetkellä perinnebiotooppeja 30 000 hehtaaria, kun luku oli suurimmillaan 1880-luvulla 1,6 miljoonaa hehtaaria.

Vähätellä ei kannata sitäkään, että lehmät ovat omia persooniaan: jotkut varsinaisia perkeleitä, toiset mukavia kumppaneita.

Riikka Rahikainen kertoo olevansa kaupunkilaislapsi, jolle ensimmäiset lehmäkokemukset tulivat vasta aikuisiällä.

– Maatilalla, missä kävin harjoittelemassa lehmien hoitoa ja lypsämistä, oli Varvara-niminen lehmä, Rahikainen muistelee.

– Se oli erityisen mieluinen ja ystävällinen ja kiltti niin, että siitä tuli tämmöinen lehmäystävämuisto. On noista Noljakan maisemanhoitolehmistäkin tullut semmoinen meidän lehmät -tyyppinen ajatus.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä