Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Tukka pois ja armeijaan

Eero Tuomiston (pitkätukkainen nuorimies) ura alkoi Heilistä ja vei talouslehdistöön ulkomaille saakka. Eero Tuomiston (pitkätukkainen nuorimies) ura alkoi Heilistä ja vei talouslehdistöön ulkomaille saakka.

Onpa hauska kuva.

Kesälomalle siirtyvä Heilin väki on ryhmittynyt pallogrillin ympärille ja Suomen kesä näyttää parasta puoltaan: vettä sataa. Päätoimittaja Markku Rouhiaisen sateenvarjo on vinksallaan, ilmoitusjohtaja Erkki Turunen taitaa mallata onkimista jonkun karahkan ja narunpätkän kanssa.

Pitkätukkainen nuorimies tökkii jollain risulla grilliä. Mitäpä muistat tuosta hetkestä, Eero Tuomisto?

Puhelimesta kuuluu naurua.

– Een... ei mulla ole tämmöistä mielikuvaa. Sitä kuvaa ei vissiin ole julkaistu missään...

Onpas. Viimeisessä juhannusta edeltävässä lehdessä 24.6.1976 se julkaistiin melkein koko sivun kokoisena.

 

Tuomisto, vuoden 1976 pitkätukkainen nuorimies ja kevään 2020 eläkeläinen sekä Ilomantsin Matkailuyhdistyksen toiminnanjohtaja, ilmoittaa, että hänelläpä on ne lehdet ja alkaa selata samalla, kun puhe siirtyy 44 vuoden takaisiin aikoihin.

– Heti tämän jälkeen minulta lähtikin sitten tukka, kun aloitin asepalveluksen Pohjois-Karjalan rajavartiostossa…

Ylioppilaskirjoitustensa jälkeen Tuomisto piti välivuoden tekemällä töitä Karjalan Heilissä ennen menoaan varusmiespalvelukseen, jota seurasi opiskelut Tampereen yliopiston toimittajatutkinnossa. Yhdysvalloissa hän kävi opiskelemassa kansainvälistä politiikkaa.

Suurin osa työurasta meni talouslehdistössä, muun muassa Kauppalehdessä lähes 30 vuotta. Ruotsissa hän oli pohjoismaisten talouslehtien yhteistyön nimissä jonkin aikaa Dagens Industri -lehdessä, ehtipä Tuomisto käydä Neuvosto-Virossakin perustamassa Äripäev (Liikepäivä) -lehteä, joka toimii vieläkin.

 

Mitä sitten jäi mieleen vuosien 1975–76 Heilistä?

– Pohjois-Karjalan lehdistökenttähän oli siihen aikaan mielenkiintoinen, Tuomisto muistuttaa.

Heili oli Karjalan Maata julkaisseen Maakunnan Kustannus Oy:n omistama ja kilpailu Karjalaisen kanssa oli kovaa. Heili teki räväkällä otteella juttuja aiheista, joista muut eivät kirjoittaneet.

– Heili profiloitui keltaisen lehdistöön laskettavaksi vähän skandaalinomaiseksi julkaisuksi ja sitä väriä toki pyrittiin tietoisesti ylläpitämäänkin, Tuomisto toteaa.

Ja miten se sopi parikymppisen miehen maailmankuvaan?

– Nuori idealisti kun halusi parantaa maailmaa, niin ehkä se siihen sopi, mutta eihän tämmöinen sensaationhakuinen journalismi minun vartalolleni pidemmän päälle sopinut. Myöhemmin harjoittelin sitä vielä Ilta-Sanomissa, joka myös oli siihen aikaan samaa genreä.

 

Puhelimesta kuuluu kääntyvien lehdensivujen rapina. Tuomisto naurahtaa:

– Osui sopivasti aprillipäiväksi, kun meillä oli semmoinen tyhjä tila, eikä keksitty mitään keinoa, millä saataisiin lehti täyteen. Turusen Erkki sitten keksi, että tehtäisiinkö tuommoinen, Tuomisto sanoo ja alkaa kuvaillaan löytöään Heilistä 1.4.1976.

MULLISTAVA KEKSINTÖ, lupaa otsikko. Jutussa on kolmen palstan kuva, missä on pelkkää harmaata taustaa. Juttu lupaa, että kun kuvaa katalysoi kahden minuutin ajan 3-prosenttisella etikkahappoliuoksella, sivulle ilmestyy sinisävyinen kolmiuloitekuva.

 

Tuomisto pääsee juhannusviikon lehteen.

– Joo, tää onkin hauska!

Mies ei muista kuvanottohetkeä, mutta kertoo sentään, keitä kaikkia kuvassa on:

– Siinä on sihteeri Marjatta Turunen tuossa minun takana ja sitten on päätoimittaja Markku Rouhiainen ja ilmoitusjohtaja Erkki Turunen ja mainostoimittaja Eija Väyrynen.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä