Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna-Mari Lappalainen

Helvi laittoi hyvän kiertämään

Helvi Matilainen neuloi yhteensä 23 villasukat Karsikon koulun valmistavien luokkien oppilaille, jotka iloitsivat saamistaan sukista. Kuva: Hanna-Mari Lappalainen Helvi Matilainen neuloi yhteensä 23 villasukat Karsikon koulun valmistavien luokkien oppilaille, jotka iloitsivat saamistaan sukista. Kuva: Hanna-Mari Lappalainen
Kun Helvi Matilainen muisteli viime elokuussa kotona omia lapsuusaikojaan ja evakkomatkaa Ruskealan Teponkylästä Hartolaan vuonna 1939, hän sai ajatuksen. Matilainen nosti puhelimen ja soitti saman tien Karsikon koulun maahanmuuttajalapsille suunnatun valmistavan luokan opettajalle Merja Wildelle.

– Ilmoitin Merjalle, että tahtoisin tehdä kaikille koulun maahanmuuttajalapsille talven lähestyessä villasukat heidän lempiväreissään. Kun muistelin lapsuuttani ja sitä, miten itse sain apua lähtiessäni perheeni kanssa evakkoon, tuntui ajatus auttamisesta hyvin luontevalta, Matilainen kertoo.

Ollaan Karsikon koululla, jonne Matilainen on saapunut kertomaan tarinansa lapsille ja antamaan heille henkilökohtaisesti syksyn aikana neulomansa 23 villasukkaparia, joista lapset eivät tiedä vielä mitään.

Oppilaat kuuntelevat korvat tarkkana, kun Matilainen alkaa kertoa tarinaansa.

– Lähdin itse aikanaan omasta kotimaastani sotaa pakoon.

Talvisodan syttyessä Matilainen asui perheineen vain joidenkin kilometrien päässä Jänisjoen rautatiesillasta, minkä vuoksi aluetta pommitettiin ankarasti.

– Olin sisaruksistani vanhin, joten jos täytyi lähteä asioille, äiti lähetti aina minut. Joka kerta minun täytyi ottaa valkoinen lakana mukaan, jotta pommikoneiden lähestyessä voisin heittää lakanan päälleni ja heittäytyä lumeen, Matilainen muistelee.

– Eikä äiti voinut lämmittää pakkasella uunia, koska savu olisi kielinyt olinpaikkamme.

Vähän kerrallaan Helvi Matilainen matkusti äitinsä ja sisarustensa kanssa yöaikaan kohti Hartolaa.

– Vihdoin ja viimein kun monen mutkan kautta pääsimme perille, meidät otettiin todella sydämellisesti ja auttavaisesti vastaan. Olin silloin saman ikäinen kuin nämä maahanmuuttajalapset ovat nyt, Matilainen kertoo.

Hartolassa perhe eli arkea parhaansa mukaan ja Matilainen kävi kansakoulua. Välirauhan tullen perhe palasi kotikonnuilleen Teponkylään.

– Mutta sitten tuli uusi sota.

Matilainen muistaa, kun pommikoneet saapuivat, ja hänen veljensä ja isänsä juoksivat kohti kellaria mennäkseen suojaan. Perässä juoksi perheen kissa, joka haavoittui takajalastaan.

– Me lastoitimme kissan jalan veljeni Paulin kanssa, ja hoidimme sitä kissaa samalla kun äiti huolehti nuoremmista lapsista.

Jatkosota oli alkanut. Matilaisen isä lähti taas rintamalle ja muu perhe lähti matkustamaan kohti Pohjanmaan Isoakyröä. Matkalla kissa pääsi karkuun.

– Me olisimme veljeni kanssa juosseet sen perään metsään, mutta onneksi äiti kielsi. Sinne me olisimme jääneet sodan jalkoihin.

Matilaisen mukaan Isossakyrössä perhettä kohtasi samanlainen vastaanotto kuin Hartolassa.

– Kuinka sydämellisesti ihmiset meitä siellä auttoivatkaan.

Matilainen kertoo avuliaisuuden näkyneen käytännön apuna, kuten asunnon järjestämisenä ja ruokatarvikkeiden myymisenä edullisesti evakkoon lähteneille.

– Apua tuli läheltä ja kaukaa. Meidän kaikki tavaramme ja vaatteemme olivat jääneet Karjalaan, ja muistan, että jonkun säätiön kautta tuli vaatelahjoituksia Amerikasta. Minäkin sain oikein kauniin hameen sieltä.

Aineellisen avun lisäksi apu näkyi Matilaisen mukaan tuolloin ystävyytenä.

– Kun itsekin kävin ostamassa ruokaa maalaistaloista, ne emännät olivat niin ystävällisiä minulle. Siitä jäi kauniit muistot, Matilainen toteaa.

Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Matilainen on halunnut laittaa kokemansa hyvän kiertoon.

– Suuri osa näistä lapsista on lähtenyt vielä vaikeammista olosuhteista kuin minä itse aikanaan. Ajattelin, että tämän minä voin tehdä nyt itse auttaakseni muita.

Karsikon koulun valmistavilla luokilla on lapsia kaikkiaan yhdestätoista maasta: Venäjältä, Somaliasta, Kanadasta, Syyriasta, Irakista, Kiinasta, Ghanasta, Thaimaasta, Saksasta, Pakistanista ja Turkista.

Luokilla puhutaan yhteensä kolmeatoista kieltä, ja vaikka syyskuussa oppilaiden suomen kielen osaaminen on voinut rajoittua hyvää huomenta -lausahdukseen, osataan nyt jo kommunikoida kokonaisin lausein.

Oppilaat esittelevät Matilaiselle itsensä ja kertovat, mistä ovat kotoisin. Kun selviää, mitä varten lasten jalat on syksyllä yksitellen piirretty paperille, alkavat ilmeet kirkastua.

– Syyskuussa me pyysimme oppilaita astumaan paperille, ja piirsimme heidän jalkansa siihen, emmekä selittäneet vielä silloin mitään. Sitten kehotimme heitä värittämään kuvat lempiväreillään, Merja Wilde selostaa Heilin toimittajalle.

Matilainen on neulonut seitsemänvuotiaasta saakka, joten vaikka opettajat huolestuivat käytettävissä olevasta aikamäärästä, teki Matilainen sukkaparit rutiinilla kädenkäänteessä  –  viimeisimmät kolme paria, jotka lisättiin listaan vielä viime tingassa kolmen uuden oppilaan saavuttua valmistaville luokille, Matilainen neuloi reilussa viikonlopussa.

– Tällä iällä ei tiedä, mikä päivä on viimeinen. Mutta ei sitä tarvitse murehtia, tekee vain niin pitkään iloiten kuin pystyy, Matilainen toteaa.

Kun Matilainen on jakanut villasukat yksitellen lapsille, syöksyvät lapset vielä spontaanisti halaamaan häntä.

– Ja jos tarvitsette lisää sukkia, minä teen. Suomessa kyllä lankaa riittää, Matilainen huikkaa vielä.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä