Julkaistu    |  Päivitetty 
TIINA SORMUNEN

Juhannusyö, joka muutti elämän

Omasta mielestään Teemu Meriläinen on avoin ihminen, hänestä ei ole vaivaannuttavaa kertoa onnettomuudesta ja sen seurauksista. Meriläinen toivoo, että hänen tarinansa toimisi ennaltaehkäisevänä esimerkkinä. Kuvassa myös Meriläisen koiranpentu Max, josta koulutetaan hänelle avustajakoiraa. Kuva: Tiina Sormunen Omasta mielestään Teemu Meriläinen on avoin ihminen, hänestä ei ole vaivaannuttavaa kertoa onnettomuudesta ja sen seurauksista. Meriläinen toivoo, että hänen tarinansa toimisi ennaltaehkäisevänä esimerkkinä. Kuvassa myös Meriläisen koiranpentu Max, josta koulutetaan hänelle avustajakoiraa. Kuva: Tiina Sormunen
Viime keväästä asti joensuulainen Teemu Meriläinen, 18, on puhunut paljon juhannuksen 2017 tapahtumista, vaikkei hän itse niistä kovin paljoa muistakaan. Ainoastaan sen, kuinka hän meni tyttöystävänsä kanssa juhliin, ryypiskeli, nousi auton kyytiin ja heräsi seuraavaksi Tampereelta teho-osastolta.

Tapahtumaketjun yksityiskohdat Meriläinen on tarkistanut kavereiltaan, silminnäkijöiltä sekä poliisin ja vakuutusyhtiöiden tutkintapöytäkirjoista. Niiden myötä hänelle on piirtynyt tarkka kuva illasta ja yöstä, joka muutti hänen elämänsä.

Liperiin oli kokoontunut iso porukka kavereita juhlistamaan keskikesää. Ne olivat ihan tavalliset kotibileet, porukka söi pitsaa ja joi alkoholia, olihan kesä ja loma. Täysi-ikäisen tyttöystävänsä autokyydillä pirskeisiin saapunut Meriläinen oli muutamia viikkoja aiemmin jättänyt taakseen peruskoulun ja syksyllekin oli suunta tiedossa. Hänestä tulisi isona ”raksaukko”.

Lisää alkoholia kului, ja jossain vaiheessa valoisaa kesäyötä yksi kavereista sai idean.

–  Lähdetään ajelemaan vähän autolla, hän ehdotti.

Yksi porukan 16-vuotiaista könysi ratin taakse ja Meriläinen hänen taakseen takapenkille seuranaan kaksi muuta kaveria. Meriläisen tyttöystävä lähti mukaan, koska auto oli hänen mummonsa.

Meriläinen napsautti turvavyön kiinni ja auto käynnistyi. Meriläinen sammui ja hänen filminsä katkesi siihen, mutta punainen Opel Astra alkoi lipua pitkin hiljaista kylätietä.

Jonkin ajan kuluttua humalainen kuski halusi pysähtyä. Hän oli niin väsynyt, ettei meinannut nähdä ajaa. Meriläisen tyttöystävä oli myös humalassa, mutta hän vaihtoi kuskin paikalle. Tässä vaiheessa kaksi Meriläisen kanssa takapenkillä istunutta kaveria jättäytyi pois kyydistä. Heitä pelotti.

Matka jatkui, vauhti kiihtyi ja asvaltti vaihtui hiekkatieksi. Yhtäkkiä eteen tuli Kylälahdentien risteys. Yli sadan kilometrin tuntinopeudella edennyt henkilöauto sinkoutui tieltä metsään kahden puunrungon väliin. Kello oli 00.40 yöllä.

Törmäys lennätti kyydissä istuneen kaverin auton ikkunasta ulos. Häneltä murtui reisi ja lantio. Meriläinen ja hänen tyttöystävänsä jäivät autoon puristuksiin. Tyttöystävän lantio oli murtunut viidestä kohdasta ja reisiluu oli murskana.

Apu saapui paikalle vajaassa puolessa tunnissa. Pelastuslaitos irrotti Meriläisen ja tämän tyttöystävän pahoin rusentuneesta autosta. Loukkaantuneet kuljetettiin Joensuun sairaalaan, mutta Meriläisen tila oli niin vakava, että hänet kiidätettiin Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.

Viikko myöhemmin Meriläinen heräsi. Olo oli tokkurainen, sillä ennen siirtoa Tampereelle häntä oli pidetty Kuopiossa viikko lääkekoomassa kipujen takia. Kädet ja jalat eivät toimineet, eikä puhuminenkaan onnistunut, sillä kurkussa oli trakeostomia. Hengityskone hoiti hengittämisen.

Meriläinen ei sitä tosin tajunnut. Hän luuli olevansa päivystyksessä ja ihan kohta valmis lähtemään kotiin.

Lääketokkuran haihduttua Meriläinen alkoi ymmärtää, että olikin sattunut hieman pahemmin. Onnettomuudessa häneltä murtuivat lantio ja reisiluu ja ylhäältä niskasta neljä niskanikamaa. Hermoyhteys alavartaloon rintakehästä alaspäin oli katkennut.

Diagnoosin, neliraajahalvaus, sulatteluun kului kuukausia. Totuutta oli vaikea hyväksyä, helpompaa oli peittää tunteensa.

Mutta elämä jatkui, tai sai uudenlaisen alun. Kuukauden tehohoidon jälkeen Meriläiseltä otettiin hengityskone pois ja hänen oli opeteltava hengittämään, mikä ei ollut lainkaan helppoa. Aluksi ilmaa ei riittänyt puhumiseenkaan.

Istumisen kanssa oli sama juttu, mutta se oli myös kivuliasta. Kuntoutukselle oli kuitenkin luotava pohjaa, joten Meriläinen sinnitteli. Aluksi hän jaksoi olla istuma-asennossa muutaman minuutin, sitten tunnin ja kohta useammankin. Lisäksi opettelua vaati syöminen, puhelimen käyttö ja omaan kehoon tutustuminen sekä liikkuminen. Meriläinen istuisi pyörätuolissa, ei vain väliaikaisesti vaan pysyvästi. Ymmärrys satutti niin pahasti, että Meriläinen itki.

Marraskuussa 2019 toivottomuus on pelkkä muisto. Reilu vuosi sitten Meriläinen muutti tyttöystävänsä kanssa yhteiseen asuntoon Joensuun keskustaan ja tänä syksynä koti täydentyi nyt puolivuotiaalla saksanpaimenkoiralla, Maxilla. Pinkkiä possulelua suussaan ympäri kerrostalokaksiota törryyttelevästä Maxista koulutetaan Meriläiselle avustajakoiraa.

–  Se voisi tehdä sitten ihan mitä tahansa. Nostaa tavaroita tai esimerkiksi vetää minua, avata ovia, tilata hissin, ihan vaikka korjata asentoani pyörätuolissa, hän kertoo.

Elämä on muutoinkin suhteellisen mallillaan. Viime keväänä Meriläinen perusti NY-yrityksen, minkä myötä hän on kiertänyt Pohjois-Karjalan oppilaitoksissa kertomassa omaa tarinaansa. Kokemuskouluttajana Meriläisen tavoitteena on toimia ennaltaehkäisevänä esimerkkinä.

Luennoistaan hän on saanut positiivista palautetta, ja monilla kertomus on mennyt tunteisiin.

–  Kerran yksi poika halasi minua luennon jälkeen, Meriläinen paljastaa.

Yrityksen ohella kalenteria täyttävät merkonomiopinnot, palaverit, lääkäriajat, fysioterapia ja toimintaterapia. Välillä tekemistä on melkein liikaa, mutta Meriläistä se ei haittaa.

Mieluummin niin kuin että hän istuisi vain kotona.

Niin meinasi käydä, kun Meriläinen palasi Tampereelta Joensuuhun syksyllä 2017. Äidin luona asuneen nuorukaisen piti totutella uuteen arkeen ja avustettavana olemiseen. Enimmäkseen hän oli kotona, sillä kaupungilla liikkuminen väsytti ja ahdisti. Meriläinen ei pystynyt liikkumaan ihmisten ilmoilla ilman rauhoittavia.

–  Kaikki ihmiset ja ihmisten tuijotus ahdistivat. Mietin hirveästi, mitä ihmiset miettivät minusta.

Vuodessa kotikin alkoi ahdistaa, jokainen päivä oli liian samanlainen, ja Meriläinen alkoi miettiä elämälleen suuntaa. Syksyllä 2018 hän lähti opiskelemaan ammattistartille, jossa idea yrityksestä sai alkunsa.

Meriläinen kokee olevansa edelleen se sama Teemu mutta paljon aikuisempi kuin kaksi vuotta sitten. Ikäisekseen hän on kokenut paljon, ja myös ajatusmaailma on muuttunut.

Yltiöpositiivinen hän ei silti koe olevansa. Meriläistä hieman ärsyttääkin sellainen, ettei nähdä mitään negatiivista, pelkkää jeejeetä.

–  Olen vain oma itseni ja ehkä sellainen ihminen, et-ten välitä paljoa. Kävi vain tällä tavalla, että halvaannuin, mennään eteenpäin. Tämä on vain yksi tällainen juttu elämässä, näitä sattuu.

Haaveena Meriläisellä on, että hän voisi muutaman vuoden kuluttua ostaa tyttöystävänsä kanssa omistusasunnon, jolloin koirallekin olisi oma takapiha. Myös koulu olisi käytävä loppuun ja omaa yritystä saatava eteenpäin.

Yhden unelmansa Meriläinen toteutti äskettäin. Hän osti auton, vanhan hissillisen invataksin, jossa on paljon tilaa myös kavereille. Joku heistä tai Meriläisen tyttöystävä saa toimia kuskina, sillä hän itse ei pysty ajamaan ainakaan tätä autoa.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä