Julkaistu    |  Päivitetty 
Anna Dannenberg

Minä soitan harmonikkaa

Koululuokassa on tiivis tunnelma, kun Enon harmonikkakerhon molemmat ryhmät kokoontuvat yhteisharjoituksiin. Koululuokassa on tiivis tunnelma, kun Enon harmonikkakerhon molemmat ryhmät kokoontuvat yhteisharjoituksiin.
– Täällähän on kansainvaellus kuin Siinain erämaassa, Raimo Hassinen tokaisee Enon koulun aulaan astuessaan.

Kahvi tuoksuu, puhe sorisee ja ihmisiä lappaa ovista sisään isojen soitinlaukkujen kanssa. Alkamassa ovat Enon harmonikkakerhon viikoittaiset harjoitukset.

Tämänkertainen 12 soittajaa tosin on enemmän kuin tavallisesti, koska Heilin haastattelun kunniaksi kaksi ryhmää on päätetty yhdistää. Yleensä vähemmän aikaa soittaneet harjoittelevat tiistaisin ja konkarit keskiviikkoisin.

Eikä kahvia ja pullaakaan ihan aina ole tarjolla, soittajat myöntävät. Tiistairyhmä kyllä kahvittelee joka viikko, mutta miesvaltainen keskiviikon porukka on todennut, että kahvinkeitin on viisainta jättää kotiin.

– Se alkoi mennä siihen, että puolitoista tuntia kalasteltiin ja metsästeltiin, miehet nauravat.

Juttua kahvikupin ääressä riittää nytkin  –  eikä se johtune edes pelkästään toimittajan kysymyksistä.

Harmonikkakerho on toiminut jo yli 30 vuotta, eikä sen sydämestä ja sielusta ole epäilystäkään. Niin monesta suusta ylistetään Pentti Karjalaisen opetus- ja johtamistaitoja.

Enolainen 52-vuotias Karjalainen on molempien ryhmien vetäjä sekä yksi kerhon perustajajäsenistä.

– Seitsemänvuotiaana aloitin soittamisen, ja 17-vuotias olin, kun tähän rupesin, hän kertoo.

Harmonikan saloihin muun muassa Mika Tarkkosen ja Seppo Valkeajoen opissa vihkiytynyt Karjalainen opettaa ryhmien lisäksi yksilöoppilaita. Sekä harmonikkakerho että yksilöopetus ovat nykyisin Joensuun seudun kansalaisopiston kursseja, mikä mahdollistaa niiden toteutumisen.

Kerhon ohjelmiston runko koostuu perinteisestä tanssimusiikista. Ja kyllähän siinä pitää kappale poikineen osatakin, jos aikoo täysimittaiset tanssit tahdittaa  –  neljä tunnin settiä sekä yhden lyhyemmän.

– Kesän aikana voi olla parikymmentäkin keikkaa. Osa on pienemmillä kokoonpanoilla, mutta osalla tanssikeikoista on mukana koko porukka sekä lisäksi rumpali ja basisti, Pentti Karjalainen kertoo.

Nykyisin ”koko porukka” tarkoittaa edistyneempien soittajien ryhmää eli noin kuutta henkeä, mutta lähes alusta asti mukana ollut Reijo Tolvila toteaa, että aikoinaan soittajia saattoi olla keikalla toistakymmentäkin.

Joensuusta asti harjoituksissa viikoittain käyvä Tolvila kertoo olevansa itse jo yhdeksännellä vuosikymmenellä, vaikkei sitä äkkiseltään uskoisi.

– Iltaehtoo tässä on jo menossa. Mutta haitaria soitan niin pitkään kuin henki pihisee, Tolvila vakuuttaa.

Soittajat tietävät, että kehdossa kuultu musiikki säilyy mielessä loppuelämän.

– Kun viimeksi käytiin soittamassa vanhainkodissa, niin siellä oli pyörätuolissa yksi mummo, joka näytti siltä, että oliko elossakaan. Kun alettiin soittaa Väliaikaista, niin yhtäkkiä rupesi jalka vippasemaan ja mummo alkoi laulaa mukana, Reijo Tolvila ja Raimo Hassinen kuvailevat musiikin voimaa.

Tunnelma pysyy edelleen korkealla, kun kahvin mausta päästään soittamisen makuun. Opettajan ohjeita kuunnellaan tarkasti, mutta muuten nauru raikuu tuon tuostakin.

Kun Pentti Karjalainen kappaleen päätteeksi kuuluttaa, että Enon filharmoonikot esitti teille valssin Metsäkukkia, niin eikös joku lohkaise, että metsään mentiin. Ilta Saimaalla -valssia puolestaan luonnehditaan vähän ristiaallokkoiseksi.

– Huumorihan se tässä keventää sitä tuskaa, jos ei osaa soittaa, Raimo Hassinen väittää.

Tosin ei osaamisessakaan toimittajan mielestä valittamista ole. Kappaleiden tempot Karjalainen pitää tarkoituksella maltillisina, jotta vähemmän aikaa soittaneetkin pysyvät kunnialla mukana, mutta muuten soitossa on kunnon tanssiorkesterin meininki.

– Sellaista suoraviivaista, ei hirveästi lirularua. Mutta tiettyyn ikäryhmään se vetoaa, Hassinen luonnehtii.

Nuoria soittajia moni kaipaisi porukkaan lisää. Yksi jos toinenkin toteaa, että lapsena aloittaneiden soittointo usein hiipuu teini-iässä, el-leivät sitten opinnot vie Enosta muille maille.

– Eihän tämä mikään popsoitin ole, Raimo Hassinen tiivistää harmonikan hankalan kilpailuaseman harrastusten joukossa.

Haastatteluiltana joukon kuopus on 38-vuotias Paula Karppinen, joka päätyi mukaan kymmenkunta vuotta sitten Pentti Karjalaisen soittotuntien kautta.

– Kahdeksanvuotiaana aloitin soittamisen. Kiinnostus syttyi, kun katsoin haitarikisoja telkkarista, Karppinen kertoo.

Lapsena aloittaminen ei kuitenkaan ole mikään edellytys. Raimo Hassinen kertoo aloittaneensa haitarinsoiton aikoinaan 25 ikävuoden paikkeilla.

– Siihen asti kuuntelin Hurriganesia, mutta sitten tuli joku mielenhäiriö, hän virnistää.

Vielä kypsemmällä iällä aloittamisesta puolestaan näyttää mallia Raili Nevalainen, joka nosti harmonikan syliinsä ensimmäistä kertaa kuusikymppisenä.

– Vaikka perustautiakin on, niin sormille tämä tekee hyvää. Ja ajatuksenjuoksulle, hän hymyilee harjoitusten päätteeksi.

Aiemmin Nevalainen oli harrastanut laulua ja kitaransoittoa, mutta harmonikka oli aina ollut hänen suurin ihanteensa.

– Kun eläkkeelle jäin, päätin, että nyt aloitan. Enkä ole katunut hetkeäkään, hän summaa.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä