Julkaistu 
Anna Dannenberg

Metsä antaa siivet runoratsulle

Etelä-Pohjanmaalla kasvaneella Kauko Salolla on kaksi sielunmaisemaa: peltolakeudet ja Karjalan vaarat. Molempiin liittyy monenlaisia tunteita. Anna Dannenberg Etelä-Pohjanmaalla kasvaneella Kauko Salolla on kaksi sielunmaisemaa: peltolakeudet ja Karjalan vaarat. Molempiin liittyy monenlaisia tunteita.

Metsäntutkija Kauko Salolle suomalainen luonto on tutkimuskohteen lisäksi inspiraation lähde.

Kun haastateltava kahvilaa kohti kävellessämme kertoo aikovansa paljastaa jotain, mistä ei koskaan ole puhunut kenellekään, ollaan juttusarjan ytimessä.
Metsäntutkija ja biologi Kauko Salo ei osaa sanoa, miksi on salannut kyseisen puolen elämästään niin tarkkaan kymmenien vuosien ajan.
– Ehkä se liittyy siihen, että olen ollut niin paljon mediassa. Olen ajatellut, että jotain täytyy pitää salassakin, hän tuumii.

Vastikään eläkkeelle jäänyt Salo on todellakin näkynyt julkisuudessa koko työuransa. Ei kesää ilman Salon marja- ja sieniennusteita, ja viimeisen työpäivän maatalous- ja metsätieteiden tohtorinväitös korkeimmalla mahdollisella arvosanalla poiki vielä joukon uusia haastatteluja.
– Minulta on kysytty, mitä minä väittelemisellä voitin. Mutta kyllä siinä pääasia on, että hienot aineistot ja niihin sisältyvä tieto säilyvät jälkipolville, Salo toteaa.
Esimerkiksi Kitsin metsäpaloalueelta Patvinsuon läheltä hänellä on 12 vuoden yhtäjaksoinen aineisto siitä, mitä metsässä palon jälkeen tapahtuu.
– Ja lisäksi voitin itseni. Väitteleminen on iso henkinen ja fyysinen ponnistus. Varmasti sillä on pystynyt siirtämään tulevaa dementiaakin monta vuotta.
Nykyisessä tutkimusmaailmassa hän kritisoi etenkin hektisyyttä ja pitkäjänteisen rahoituksen saamisen vaikeutta.
– Hyvä tutkija on kuin hyvä taiteilija. Pitää olla vapautta ja aikaa miettiä, Salo tiivistää.

Mistä päästäänkin siihen asiaan, josta kukaan ei ennen ole tiennyt. Kauko Salon laukusta paljastuu ensin pino runokirjoja ja sitten paksu tulostenippu.
– Olen kirjoittanut runoja koko elämäni, hän ilmoittaa.
Vanhimmat 80-luvun tietokoneilla lerpuille tallennetut runot ovat enimmäkseen kadonneet, mutta muutamia Salo on onnistunut löytämään ja pelastamaan. Uudemmat sen sijaan ovat visusti tallessa.
Ei ole yllättävää, että luonto on vahvasti läsnä niin Salon itse kirjoittamissa runoissa kuin niissäkin, joiden lukemisesta hän nauttii. Ylivoimaiseksi suosikkirunoilijaksi nousee lähes sata vuotta sitten nuorena kuollut Katri Vala.
Tunnelma tihenee, kun Salo alkaa siteerata Valan mielestään hienointa runoa, Kukkivaa maata. Teksti täynnä huumaavaa tuoksua ja raivokasta elämänhalua, ja kaiken yllä auringon suuri ja polttava rakkaus. Mitä kuolemasta, onhan kukittu kerta!

Katri Vala on yllättäen läsnä myös Salon väitöskirjassa. Sen esipuhe päättyy Valan runoon Sienet.
– Sienet ovat sellainen osa suomalaista luontoa, jota vain harvat ovat käsitelleet. Ja sata vuotta sitten sienitietous oli Suomessa äärimmäisen heikkoa. Vain sivistyneistö tunsi useita sieniä nimeltä. Ja Katri Vala, joka toimi muun muassa Ilomantsissa opettajana, Salo hehkuttaa.
Runossa esiintyvän keltasienen ymmärtää maallikkokin helposti kantarelliksi. Mutta keltaisina kuin voi – ettei sittenkin olisi voitatti? Salo pohtii.
– Haperotkin Katri Vala tuntee, punainen ja keltainen väri erottaa ne rouskuista. Kun hän kirjoittaa kellertävästä porsliinista, niin heti tulee keltahapero mieleen.
– Mutta tatit kömpelöinä ja tyhminä? Miksi Valan mielestä herkullinen ruokasieni on tyhmä?
Tummankiinteän herkkutatin tuoksun kuvaus puolestaan saa Salon innostumaan. Tuoksu on olennainen osa sienen habitusta – parhaimmillaan hän on itse kyennyt tunnistamaan 50 sienilajia sokkona pelkän tuoksun perusteella.
– Mullan ja maan tuoksu, tiedän mitä Vala sillä tarkoittaa. Ja kun se yhdistyy herkkutatin omaan tuoksuun, niin a vot!

Kun Kauko Salo siirtyy Katri Valan ylistämisestä lukemaan omia runojaan, ympärillemme kahvilaan muodostuu kahden hengen kupla. Varhaisimmissa runoissa puhutellaan vielä usein suoraan toista ihmistä, mutta nykyhetkeä lähestyttäessä tulee yhä selvemmin mieleen japanilainen tanka tai haiku: hetken vangitseminen luonnon pienten yksityiskohtien kautta.
Kyyhkyn elämä katkeaa äkisti, herhiläinen naukkailee vodkaa ihmisten rinnalla. Kosteus tarttuu kissankäpäliin – kukkiin, ei eläimen tassuihin – kolilaisella kedolla.
Jo parinkymmenen vuoden ajan Salo on aina matkalla ollessaan pyrkinyt kirjoittamaan määränpäässä ainakin yhden runon. Siten hän kokee tavoittavansa uudenlaisen ympäristön eri tavalla.
Matkarunoissa hetkellisyyteen yhdistyy luontevasti kulloinenkin paikallisväri. Saimaannorppa kohtaa vielä harvinaisemman leopardilajin, eikä Syyrian sota häiritse sammakoiden ääntelyä Turkissa.
Arkeen palaaminen viimeisen runon jälkeen vaatii keskittymistä. Nenässä tuoksuvat vielä minttu, lipstikka ja oregano. Ja puutarha-aiheisen runon proosallisesti päättävä herkkutattikeitto.

Suunnitelmia Kauko Salolla ei runojensa tulevaisuuden varalle ole.
– En tiedä, mitä joku ammatti-ihminen näistä sanoisi. Joskus on kyllä käynyt mielessä, hän pohtii.
Toimittajan arvelu, että jutun julkaisemisen jälkeen kustantajat jonottavat oven takana, saa Salon hymähtämään.
– Varmaan edelleen kirjoitan pöytälaatikkoon. Mutta katsotaan nyt, hän tyytyy toteamaan.
Salon tutkimusalaa on metsien monikäyttö: metsä ei ole pelkästään puun lähde vaan paljon muutakin. Marjastus- ja sienestyspaikka, erilaisten lajien elinympäristö, virkistymisen ja rauhoittumisen paikka.
Eivätkö nämä luontoaiheiset runotkin ole yksi osoitus metsien monikäytöstä?
– Niinhän se taitaa olla, Salo myöntää naurahtaen.
– Toivoa sopii, että ihmiset näkisivät kauneutta syvällisemminkin. Metsä on läsnä eikä maksa mitään. Sinne on hyvä mennä marjaan tai sieneen – eli poimimaan sienten itiöemiä. Joskus kuitenkin kannattaa myös ihan vain pysähtyä nauttimaan.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä