Julkaistu    |  Päivitetty 
Helen Hyttinen

Asenne ratkaisee elämässä

Pirkko Pölönen kertoo, miten silmien piirtäminen on auttanut oman vamman työstämisessä. Kuvat: Helen Hyttinen Pirkko Pölönen kertoo, miten silmien piirtäminen on auttanut oman vamman työstämisessä. Kuvat: Helen Hyttinen
Enkelimaalariksikin kutsutulla joensuulaisella Pirkko Pölösellä on ollut kouluiästä asti vaikea näkövamma, mutta se ei estänyt häntä tarttumasta pensseliin.

Hän toivoo itseään nimitettävän mieluummin kuvientekijäksi kuin taidemaalariksi.

–  Vierastan sanaa taide. Kuka tahansa voi tehdä merkityksellisiä kuvia, mutta kynnys voi olla korkea, sillä taide kalskahtaa liian hienolta, Pölönen sanoo.

–  Haluan jättää taidemaalari-nimityksen käytettäväksi heistä, jotka ovat sen eteen kouluja käyneet. Minä kun olen oikeastaan itseoppinut kuvientekijä, hän naurahtaa.

Turhauduttuaan kotona toimettomana olemiseen Pölönen kaipasi käsillä tekemistä, ja siskon käymä maalauskurssi teki uteliaaksi. Hän aloitti maalaamisen akryyliväreillä, ja on sittemmin kokeillut muitakin materiaaleja ja tekniikoita. Esimerkiksi kipsityöt vaneripohjalle ja pastelleilla piirtäminen paperille kuuluvat uusiin kokeiluihin.

–  Olen sillä lailla utelias ja kokeilunhaluinen, että etsin itselleni eniten iloa tuottavia tapoja tehdä kuvia.

–  Nämä kipsityöt olen tehnyt sormin levittämällä, ja kuivalle työlle maalannut pensselillä värejä päälle. Onhan se erilaista tekniikaltaan käyttää sormia tai pensseliä. Ja materiaalit tuntuvat erilaisilta; akryyli on muovista, pastelli sellaista kuivaa, jauhomaista. Kipsi taas tuntuu rosoiselta, Pölönen kuvailee.

Monet Pölösen töistä ovat sekatekniikalla toteutettuja ja syntyvät vaiheittain. Akryylimaalauksen tapauksessa maalin on nimittäin välillä kuivuttava, jos teokseen tahtoo lisätä kerroksia.

–  Monesti ripustan taulun seinälle ja tutkailen, että minkäslainen siitä tällä kertaa tulikaan. Jos jotakin puuttuu, voin vielä muokata sitä, Pölönen kertoo.

Uudet tekniikat ovat opettaneet Pölöselle paljon omasta itsestä.

–  Kun näillä pastelleilla opettelin ammattilaisen johdolla piirtämään silmiä, tajusin työstäväni niiden silmien kautta omaa vammaani. Se oli ensin alitajuista.

–  Tuon ”punamekkoisen pirkon” maalaamisen kanssa tuli sellainen ahaa-elämys, että oma salattu alitajuntani on olemassa. Sieltä tunkee muistoja ja tunteita, hän kertoo erästä olohuoneen taulua osoittaen.

Kuvientekijä painottaa, että kuvan tulkitseminen on hyvin subjektiivista. Hän ei selitä teoksiaan, vaan jokaisen katsojan näkemys on oma.

–  On puhuttelevaa, kun ihmiset jakavat kanssani kokemuksiaan kuvista.

–  Olen sisaruksiltani kysynyt, mitä he näkevät kuvissa. Lapsenlapseni Pinja on mielipiteissään hyvin lahjomaton, Pölönen nauraa.

–  Pinjalla on hyvä, luontainen värisilmä, ja meillä on yhteinen taulukin.

Pölönen uskoo, että kaikilla kuvilla on tarkoitus.

–  Mihin ikinä ne ihmisten mukana päätyvätkään, toivon niiden vievän jotakin hyvää mukanaan. Se on kannustava ajatus.

Pölönen haluaa esitellä teoksen, jonka nimi on Yksin en kulje. Maalauksessa on häntä itseään symboloiva hahmo, jonka takana kulkee toinen, vaalea hahmo.

–  Minä olen aina ollut sitä mieltä, että joku suurempi voima minua suojelee. Joku on aina kulkenut oppaana, ihan lapsesta saakka.

–  Ihmisen pitää voida luottaa johonkin elämässä, se on lohdullista.

–  Kun on joutunut luopumaan asioista ja kokenut menetyksiä ja muutoksia, niin silloin tarvitsee toivoa, sisäistä valoa, Pölönen selittää.

Kuvientekijän myönteinen elämänasenne ja nauravaisuus ovat ihailtavia piirteitä. Pölösen mielestä on ilmiselvää, ettei elämässä kannata muuttua kyyniseksi.

–  Katkeruus ajaa ihmiset ympäriltä pois, ja sillä tekee vain pahaa itselleen.

–  Ja kun on seurannut 52 vuotta visuaalista puhetta ja saanut sen jälkeen implanteilla kuuloaistin ihan uutena asiana, niin onhan se uskomatonta, Pölönen toteaa.

–  Jos saa näin hienon uuden mahdollisuuden elämässä, ei parane murjottaa!

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä