Julkaistu    |  Päivitetty 
Anna Dannenberg

Rummut periytyvät pojalta isälle

Markus Viitaniemen haaveena on oppia vielä joskus soittamaan saksofonia. Anna Dannenberg Markus Viitaniemen haaveena on oppia vielä joskus soittamaan saksofonia.

Pelastusjohtaja Markus Viitaniemen musiikkiharrastukseen liittyy piirteitä, joista hän ei ole kertonut edes vaimolleen.

Markus Viitaniemellä on viime kuukausina riittänyt vientiä. Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen tuore pelastusjohtaja on joutunut antamaan haastatteluja lukuisille tiedotusvälineille.
Ihan koko elämäänsä mies ei kuitenkaan ole ehtinyt julkisuuteen levittää, vaan vielä löytyy sellaistakin, mistä harvempi on tähän asti tiennyt. Esimerkiksi aktiivinen musiikkiharrastus, johon liittyy myös salattu menneisyys nuorisopuhallinorkesterissa.
Rumpujen soitosta innostunut pikkupoika lähti muinoin eräänä syksynä äitinsä ja isänsä kanssa konservatorion pääsykokeisiin päästäkseen rumpukouluun – mutta tulikin sieltä pois käyrätorven kanssa.
– Vaskipuhaltimiin oli enemmän vapaita paikkoja. Niin minusta sitten tuli käyrätorvensoittaja, Viitaniemi hymyilee.

Käyrätorvensoitto jatkui aina teini-ikäiseksi, jolloin sen syrjäyttivät muut harrastukset. Yksi niistä oli palokuntanuorissa toimiminen, joka myöhemmin johti tulevaan ammattiin asti.
Musiikki on kuitenkin kulkenut mukana läpi elämän, ja erityisen lähellä Markus Viitaniemen sydäntä on laulaminen. Innoittajana toimi alun perin ala-asteen opettaja, joka kehui hänen lauluääntään, ja jokusen kerran hän pääsi esiintymään koulun joulujuhlissakin.
Nykyään eniten tulee julkisesti laulettua pubikaraokea.
– Jos sellaista on tarjolla, niin yleensä löydän itseni lavalta jossain vaiheessa, Viitaniemi myöntää.
Mikkiin pelastusjohtaja muistelee tarttuneensa viimeksi joskus pikkujoulukaudella. Kappalevalinnat painottuvat yleensä suomipoppiin ja -iskelmään, joiden hän kokee sopivan parhaiten sekä äänelleen että osaamiselleen.
Innokkaita laulajia ovat myös Viitaniemen äiti sekä neljä sisarusta ja heidän puolisonsa. Karaoke kuuluukin usein ohjelmaan musikaalisen suvun tapaamisissa.
– Pikkuveljeni on paljon parempi laulaja kuin minä. Siitä olen ehkä hieman kateellinen, mutta myös onnellinen ja ylpeä hänen puolestaan. Hän on esiintynyt sotilassoittokunnan solistinakin.

Lauluharrastus sai uusia ulottuvuuksia pari vuotta sitten, kun pelastuslaitoksen työporukka perusti keskenään kuoron. Viitaniemen mukaan se toimii henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä sekä oivana irrottautumisena työasioista.
– Mukana on rautaisia musiikin ammattilaisia, vähän niin kuin siivellä pääsee mukaan, hän hymähtää – ehkä hienoisesti omaa osaamistaan vähätellen.
Ohjelmisto on toistaiseksi suppeahko mutta monipuolinen. Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi kuoro teki videon Sibeliuksen Finlandiasta, ja pelastuslaitoksen vuosipäivän juhlassa kaikuivat niin Sata salamaa kuin Heili Karjalastakin.
Viime vuosi oli kuorolla hiljaisempi, kun Viitaniemi itsekin oli enemmän kiinni Helsingissä, mutta tänä vuonna on taas tarkoitus aktivoitua. Yllätysohjelmaa saattaa olla luvassa esimerkiksi syksyllä Joensuussa järjestettäville pelastusalan ajankohtaispäiville, hän vinkkaa.
Tarkemmista suunnitelmista hän vaikenee toistaiseksi, mutta arvelee, että pohjoiskarjalaisuus saattaa hyvinkin näkyä ja kuulua ohjelmassa jollain tavoin.

Musiikki on mukana myös Markus Viitaniemen muissa harrastuksissa. Liikunta on hänelle tärkeää, ja aina salille tai lenkille lähtiessä soi yleensä tilanteeseen sopiva musiikki.
– Paitsi jos ihan metsässä juoksee. Silloin kannattaa nauttia hiljaisuudesta, hän täsmentää.
Tiettyä suosikkigenreä hänellä ei ole, vaan musiikkivalinnat vaihtelevat tilanteen mukaan.
– Treeneissä saatan kuunnella hyvinkin raskasta musiikkia, erityisesti kasariheviä. Perjantaisin taas kuuntelen radiosta Retroperjantaita, siis ysäriä. Ja tätä en ole kertonut edes vaimolle, mutta kun imuroin kotona, kuuntelen usein klassista.
Myös lapsilleen Viitaniemi on tietysti laulanut paljon. Etenkin nuorimmainen tykkää edelleen tutuista unilauluista, kuten Sinisestä unesta.
– Toisaalta kotona on ehkä joskus tullut laulettua liikaakin. On lapsilta sellaistakin kommenttia tullut, että isi hiljaa! hän nauraa.

Vaikka soittaminen on aikuisiällä jäänyt vähemmälle, niin kokonaan sekään ei ole unohtunut. Ainakin lapsuushaaveena ollut rumpujen soitto kulkee yhä mukana.
– Keskimmäiselle pojalle appiukko hankki kymmenisen vuotta sitten rummut, ja kyllä minäkin niitä joskus salaa paukuttelin, Viitaniemi paljastaa.
Pienempään asuntoon muuttaessa rummuista piti luopua, mutta nyt kipinä on tarttunut perheen kuopukseen, joka jouluna sai lahjaksi sähkörummut. Ja on isä niitäkin jo kuulemma ehtinyt testailla.
Viime vuosina musiikkiharrastuksen suurimpana esteenä on ollut ajan puute, mutta jos työkiireet jossain vaiheessa helpottavat, niin yksi toive pelastusjohtajalla on vielä odottamassa.
– Haaveenani on oppia soittamaan saksofonia. Se on minusta aina ollut hieno soitin. Vielä se ei ole toteutunut, mutta joskus vielä opettelen, Viitaniemi lupaa.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä