Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Pojalla on nyt tyhjiö, kun isä jäi etäiseksi

Jorma Mikkonen (vasemmalla), Vuokko Juurisoja ja Kanerva Vaakanainen kuuntelivat julkistamistilaisuudessa, kuinka Teppo Kulmala puhui tekstistään ja kokemuksistaan. Kuva: Aimo Salonen Jorma Mikkonen (vasemmalla), Vuokko Juurisoja ja Kanerva Vaakanainen kuuntelivat julkistamistilaisuudessa, kuinka Teppo Kulmala puhui tekstistään ja kokemuksistaan. Kuva: Aimo Salonen
Sota kosketti kaikkia ja koskettaa yhä, vaikka tarinat ovat erilaisia: paljon oli heitäkin, jotka eivät jättäneet lapsilleen huonoa perintöä, vaikka paljon puhutaankin rikkonaisista miehistä, jotka olivat juovuspäissään väkivaltaisia ja siirsivät käyttäytymismallejaan jälkipolville.

Suomen Maakuntakirjailijat ry järjesti muistitietoon perustuvan kirjoituskilpailun, jonka parhaat tarinat on koottu kirjaksi nimeltä Sotilaiden lapsia. Kaikki kilpailuun saapuneet 184 kirjoitusta arkistoidaan tutkijoiden käyttöön.

–  Saimme merkittävän lisäyksen siihen muistelmien sarjaan, joka on Suomalaisen kirjallisuuden seurassa, Maakuntakirjailijat ry:n joensuulainen puheenjohtaja Kari Tahvanainen sanoo.

–  Tavallaan tämä on jatkoa Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjalle, joka sai tieto-Finlandian vuonna 2013.

Kirjan julkistamistilaisuudessa oli paikalla kilpailussa kakkoseksi sijoittunut ammattikirjailija Teppo Kulmala, jonka novelli on omiin kokemuksiin perustuva.

Kulmala kuvailee isäänsä yksinhuoltajan lapseksi, joka oli taiteellinen ja herkkä.

–  Hän kävi läpi vaikean varhaislapsuuden ja nuoruuden, ja hänelle sota oli aikamoinen katastrofi, Kulmala kuvailee.

Kotona isä ei sodasta puhunut. Hän oli taitava toimittaja, ja poika on saanut selville hänen sotavaiheitaan lähinnä isän kirjoittamien lehtijuttujen kautta.

–  Novellissa on kuvattu ihmetystä, mikä pienellä pojalla oli ympäristössä, missä isä huolehtii lapsistaan liikaakin vaatimalla, että heidän pitää täyttää jotakin, jota vanhempi polvi ei ole pystynyt täyttämään.

Kulmala kuvailee, kuinka hän itse koki epävarmuutta tilanteissa, joissa sodan seuraukset ilmenivät isän arvaamattomuutena.

–  Niin hyvä isä kuin hän toisaalta olikin, esikoispoikana varsinkin sain olla tämän aggressiivisuuden kohteena.

Pieni poika ei montakaan kertaa keksinyt syytä aiheettomalta tuntuneeseen fyysiseen kuritukseen.

Kulmala sanoo, että kun isä oli hermoherkkä ja isän mallina ehkä etäinen, hän löysi vanhempia kavereita, jotka tavallaan korvasivat isän mallia.

Pojalla oli valtava halu lähestyä isää, joka oli etäinen ja tavallaan tuntematon.

–  Hän oli sisäisesti herkkä, taiteellinen ja viisas, mutta hän oli joutunut kantamaan sisällään käsittämättömät paineet, joita hän ei ollut voinut purkaa, Kulmala kertoo.

–  Myöhemmin lähestyin isää hyvinkin paljon. Hän kiinnostui ortodoksisesta uskosta niin kuin minäkin jossakin vaiheessa, ja näistä teemoista tuli meille yhteisiä.

Isä kuoli 1990-loppupuolella ja poikaa jäi harmittamaan, että hän ei lähestynyt isää aikaisemmin. Kaksikko olisi saattanut löytää toisensa vaikkapa yhteisellä luostarissa vietetyllä ajalla.

–  Minulle on jäänyt siitä semmoinen tyhjiö, jota haluan vielä jäljellä olevassa elämässäni jollain tavalla tarkastella ja mahdollisesti etsiä isän varhaisempia vaiheita ennen sotia.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä