Julkaistu    |  Päivitetty 
Anna Tenhu

Neljän seinän sisältä ulos klubille muiden pariin

Raija Silvola (vas.), Niko Lavikainen, Merja Aro, Raija Silvennoinen, Aino-Maija Silvennoinen ja Juho Lappalainen aikovat mennä Villiklubille mahdollisuuksiensa mukaan. Kuva: Anna Tenhu Raija Silvola (vas.), Niko Lavikainen, Merja Aro, Raija Silvennoinen, Aino-Maija Silvennoinen ja Juho Lappalainen aikovat mennä Villiklubille mahdollisuuksiensa mukaan. Kuva: Anna Tenhu
Sosiaalisten tilanteiden pelkoa, jännittämistä, yksinäisyyttä ja rahavaikeuksia.

Ne koskettavat kaikkia ihmisiä iästä ja diagnooseista riippumatta.

Kehitysvammaisilla ihmisillä kohtaamispaikat on usein järjestetty erillään muista tapahtumista, mikä tekee ikävää rajanvetoa ja eriyttää kehitysvammaiset ihmiset tarpeettomasti muista ihmisryhmistä.

Jotta kukaan ei jäisi yksin -hanke on Kehitysvammaisten palvelusäätiön koordinoima, ja sen suositut Villiklubit starttaavat nyt myös Joensuussa.

– Meno klubeilla on ollut aika villiä, koordinaattori Arja Haapio nauraa.

– Tavataan kavereita ja tutustutaan uusiin, tanssitaan, lauletaan karaokea, kuunnellaan musiikkia ja nautitaan.

Villiklubilla kohdataan toisia ihmisiä, siis kaikenlaisia, ei vain diagnoosin saaneita.

– Villiklubit ovat suunnatut erityistä tukea tarvitseville, mutta ne ovat kaikille avoimia, Osku Timonen painottaa.

Timonen on työskennellyt palvelusäätiössä puolitoista vuotta. Hän tekee hankkeessa työtä yksinäisyyteen johtavien esteiden raivaamiseksi.

– Erityistä tukea tarvitseville mahdollistetaan kohtaamispaikkoja ja sitä kautta on hälvennettävissä sitä ennakkoluulojen rakentamaa kynnystä.

– Toisen ihmisen voi kohdata aidosti ja viettää aikaa yhdessä.

Tapahtumapaikkana Kerubi oli luonteva, sillä Timosen mukaan Kerubin imago sopii Villiklubin henkeen.

– Mietittiin ensin, että mitäs jos tulee kymmenen sähköpyörätuolia: miten ne saadaan Kerubin kellariin, Timonen pohtii. Kerubin kellariin pääsee kuitenkin sisään myös takakautta, joten portaikko ei koidu ongelmaksi.

– Villiklubi tarjoaa myös mahdollisuuden uusille bändeille. Esiintyjille maksetaan korvaus tapauskohtaisesti, Timonen kertoo.

Haapion mukaan Villiklubit toimivat ravintolassa, jonka vuoksi toiminta on ikärajallinen, mutta haussa on muitakin kohtaamispaikkoja.

Kerubin kabinetissa pidetyssä infotilaisuudessa haettiin ideoita paikallisista yhteisötiloista, joissa ihmiset voisivat kokoontua arkenakin.

– Kirjaston tilat ovat yksi hyvä vaihtoehto. Lisää ehdotuksia saa antaa, Haapio vinkkaa.

Villiklubi on kuin mikä tahansa klubi-ilta, ja 18 vuoden ikäraja on voimassa anniskelun takia.

– Tämä on ravintola, ihmiset saavat tilata juomia, ja vaikka en alkoholin käyttöön kannustakaan, joillekin voi tulla hyvä fiilis siitä, että voi tilata itse sen oluen tai lonkeron, Osku Timonen tietää.

Arja Haapio toivoisi kehitysvammaisten palveluyksikköjen ottavan kopin klubi-ideasta ja järjestävän mahdollisuuksiensa mukaan asukkaita sosiaalisiin tapahtumiin. Viestin pitäisi tavoittaa nimenomaan johtoporras, sillä Haapion arvion mukaan kehitysvammaisten parissa työskenteleville Villiklubi mahdollistaa erilaisen työillan ja tilaisuuden tavata kollegoja yli organisaatiorajojen.

– On ikävää kuulla, että klubilta on esimerkiksi jouduttu lähtemään kotiin ennen aikojaan, kun ohjaajan työvuoro päättyy. Entä jos oltaisiinkin klubi-iltana pidempään töissä, ja seuraavan kerran olisi lyhyempi työpäivä, Haapio kysyy.

– Kehitysvammaisia on pidetty vähän holhouksenalaisina, Haapio harmittelee.

– Haaste muodostuu niukoista resursseista, asenteista ja aikojen saatossa rakentuneista käytännöistä. Timonen kannustaa rohkeasti astumaan kotikynnyksen yli vapaa-ajan viettoon, sinne missä muutkin ovat.

– Kuka siellä omassa kämpässä haluaa aamusta iltaan olla. Tässä yhteiskunnassa moni näkee ihmisen vain sen vamman ja rajoitteen kautta, Timonen harmittelee.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä