Julkaistu    |  Päivitetty 
Heikki Tarma

Kovin oli hidas ja nihkeä alku

Ensimmäinen köyhäintalo, ”köyhäinlinna”, perustettiin Joensuuhun yksityisin varoin. Se sijaitsi Kirkko- ja Koskikadun kulmassa, missä Lundholmin neidit järjestivät köyhille ruokatarjoilua työtä vastaan. Taloa ryhdyttiin kutsumaan köyhäinlinnaksi. Kuvassa Surakan kauppakartano, joka rakennettiin köyhäinlinnan paikalle 1900-luvun alussa. Kuva: Esko Suhosen albumi Ensimmäinen köyhäintalo, ”köyhäinlinna”, perustettiin Joensuuhun yksityisin varoin. Se sijaitsi Kirkko- ja Koskikadun kulmassa, missä Lundholmin neidit järjestivät köyhille ruokatarjoilua työtä vastaan. Taloa ryhdyttiin kutsumaan köyhäinlinnaksi. Kuvassa Surakan kauppakartano, joka rakennettiin köyhäinlinnan paikalle 1900-luvun alussa. Kuva: Esko Suhosen albumi
Joensuun vaivais- ja vanhustaloa suunniteltiin vuosikymmenet, eikä rahaa tai sopivaa paikkaa tuntunut löytyvän millään. Kukaan ei halunnut saada köyhiä ja vaivaisia omaan naapuriinsa, ja vaivaiset ja köyhät olivat käytännössä vain seurakunnan hoivassa.

Vuoden 1879 vaivaishoitoasetus määräsi, että köyhäinhoito siirretään seurakunnilta kuntien tehtäväksi, joten Joensuuhunkin perustettiin erityinen vaivaishoitojohtokunta.

Niin kuin usein käy, vaivaishoitojohtokunnallakin meni aikaa miettimiseen, mitä vaivaisille, köyhille ja mielisairaille tehtäisiin. Kohderyhmä jäi lähes heitteille yli vuosikymmeneksi.

Kun kaupunki ei saanut vaivaishoitoasetusta täytäntöön, kauppias Antti Pakarinen ehdotti vuonna 1881, että kaupunkiin perustetaan erityinen työhuone-vaivaistalo, jossa kaupungin 40 apua tarvitsevalle vaivaiselle ja vanhukselle annettaisiin mahdollisuus työtä vastaan saada katto pään päälle ja ruokaa muutamana päivänä viikossa.

Kaupunki kuitenkin katsoi hankkeen tulevan niin kalliiksi, ettei siihen kannattanut ryhtyä.

Kaupunki pelkäsi, että lähikunnan kerjäläiset ja työttömät tulisivat nauttimaan ilmaispalveluista.

Ehdotus hylättiin.

Kaupungin jättäessä vaivaiset oman onnensa nojaan tulivat yksityiset henkilöt apuun ja ryhtyivät pitämään köyhäin työhuonetta.

Kauppias Matti Nissinen antoi tilat talostaan ja Lundholmin neidit ryhtyivät hoitamaan käytännön puolta.

Kuten kaupunki oli aavistellut, työhuoneelle tuli runsaasti avun tarvitsijoita.

Vuonna 1885 laskettiin apua saaneiden lukumäärän olleen yli tuhat henkeä, joista suurin osa oli naapurikunnista.

Yksityisvaroilla toteutetun työhuoneen päällimmäinen tarkoitus saada kerjäläiset pois häiritsemästä yksityisiä talouksia ja kartanoita kuitenkin toteutui.

Vaivaishoitojohtokunta huomasi avuntarvitsijoiden suuren määrän ja vuonna 1886 se päätyi antamaan mahdollisuuden vaivaisten ja vanhusten majoittua Rantalan tilan rakennuksiin.

Kaupunki maksoi pakollisen ruokarahan, mutta muuten asukkaiden oli tultava toimeen omin avuin.

Kaupungin valtuusmiehet pohtivat kysymystä rakentaa Pielisjoen rannalle Rantalan maille oma vaivaistalo ja sen yhteyteen houruinhuone koppeineen.

Tätä asiaa käsiteltiin kymmenen vuotta, kunnes vaivaistalon rakentaminen aloitettiin 1895. Talo valmistui seuraavana vuonna.

Tuolloin vaivaisapua tarvitsevia henkilöitä oli Joensuussa kaikkiaan 44 aikuista ja 45 lasta.

Lapsia ei mielellään katsottu voitavan sijoittaa vaivaistaloon, ja kun talo viimein avattiin helmikuussa 1896, kaikkiaan 18 aikuista ja kuusi lasta sai sieltä asuinsijan ja ruoan.

1910-luvulla kaupunki vihdoin ymmärsi velvoitteensa ja ryhtyi talousarvioissaan paremmin huomioimaan vähäosaisten kaupunkilaisten tarpeet.

Sen jälkeen vanhusten ja vaivaisten asioita on pohdittu säännöllisesti, mutta vaihtelevalla aktiivisuudella myös kaupungin puolelta.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä