Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Auttamisen ilo

Milloin sinä viimeksi autoit jotakuta? Nyt kelpaa kysellä, kun omasta tapauksestani ei ole kulunut vielä kuukauttakaan: uudenvuodenaattona huomasin suht vilkkaasti liikennöidyllä tiellä penkkaan ajautuneen henkilöauton. Auton kohdalla avasin ikkunan kysyäkseni ”Tarviitteko jeesiä?”, mutta en ehtinyt saada lausetta loppuun, kun neljä parhaisiin bilevaatteisiinsa pukeutunutta nuorta näytti purskahtavan itkuun ilosta.

Autoa kuljettanut nuorukainen kertoi väistäneensä vastaan tullutta autoa hiukan liian laitaan, ja lumipenkka oli imaissut auton ahnaasti. Syvällä penkassa auto ei ollut, mutta apuvoimia tarvittiin, että kulkupeli saatiin takaisin tielle.

Viluiset nuoret kertoivat olleensa tien poskessa jo hyvän aikaa. Ohi oli ajanut monta autoa, mutta kukaan ei voinut auttaa. Osa oli ajanut ihan päätä kääntämättä ohi.

”Ihanaa, kun on vielä ihmisiä, jotka auttavat” kiitteli seurueen nuori neito vuolaasti. Ihan hymyilytti. Nuoriso ei tosiaan ole pilalla.

 

Kyydissäni ollut jälkikasvu oli tapahtumasta riemuissaan. Alle kouluikäisten maailmassa mikään ei ole siistimpää kuin kuulua pelastuspartioon, joka pinkaisee paikalle, kun joku hihkaisee apua.

Toivoisin tosiaan saman vimman säilyvän meissä, kun kasvamme aikuisiksi, mutta merkit eivät ole lupaavia.

Kun auto on ojassa tai ihminen pökerryksissään kadulla, iso osa ihmisistä kävelee ohi. Puhumattakaan jos bussissa joku huutelee törkeästi nuorille tai kassajonossa tuntematon haastaa riitaa. Kun bussipysäkillä harhailee vanhus pyjamassa tai sammuneen näköinen ihminen makaa puistonpenkillä, moni meistä kääntää päänsä.

On niin luvattoman helppoa vetäytyä kuoreensa; olla kuin ei olisikaan.

 

Olen itse onnekseni saanut apua ventovierailta ihmisiltä lukemattomia kertoja. Tienvarteen jättäneen auton kanssa on joku pysähtynyt auttamaan, lähikaupassa eräs herrasmies maksoi ostokseni, kun pankkikortti oli unohtunut kotiin, useamman kerran on joku neuvonut tietä, auttanut portaissa lastenvaunujen kanssa tai vinkannut mihin pääsee lämmittelemään vieraassa kaupungissa ilta-aikaan.

Haluaisin uskoa, että hyvästä jää aina jälki. Sen lisäksi että avunsaaja on kiitollinen, tulee itsellekin hyvä olo: olipas kiva olla avuksi.

Auttaminen on osa laumaan kuulumista. Siitä tulee tunne, että olemme yhteisö, jossa ei hädän hetkellä ole pakko pärjätä yksin. Se on osa turvallisuutta ja luottamusta.

Kuka meistä haluaisi elää yhteiskunnassa, jossa ei auteta? Uskon, ettei kukaan. Jo ajatus siitä, että itse voi olla apua tarvitsevan paikalla koska tahansa, riittää motivaatioksi.

Eikä avunantamisen kanssa ole pakko odottaa eteen osuvaa hätää. Ympärillämme on koko ajan ihmisiä, joille pienikin apu olisi tarpeen. Moni hyväntekeväisyysjärjestö kärvistelee, kun aktiiviset toimijat vanhentuvat eikä vapaaehtoisia riitä enää joka kohtaan.

Ehkä tänään olisi juuri oikea päivä ojentaa auttava käsi.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä