Julkaistu    |  Päivitetty 
Tiina Sormunen

Korvat ja sielu täynnä tarinoita

Pate Mustajärvi tuntee olevansa etuoikeutettu saadessaan Popedan rokkailun ohessa myös sooloilla. Vaihteluakin erilaiset urat ovat, sillä soolokeikoilla mies saa tarinoida ja taustoittaa kappaleitaan kun taas suomalaisten livesuosikin, Popedan kanssa riittää, että lavalla huutaa: Kädet! Sen jälkeen meno on yhtä paahtoa.  Kuva: Harri Hinkka Pate Mustajärvi tuntee olevansa etuoikeutettu saadessaan Popedan rokkailun ohessa myös sooloilla. Vaihteluakin erilaiset urat ovat, sillä soolokeikoilla mies saa tarinoida ja taustoittaa kappaleitaan kun taas suomalaisten livesuosikin, Popedan kanssa riittää, että lavalla huutaa: Kädet! Sen jälkeen meno on yhtä paahtoa. Kuva: Harri Hinkka

Jos Pauli ”Pate” Mustajärvi ei olisi sattunut tiettyyn paikkaan tiettynä aikana, eikä hänen kätensä olisi hamunnut tiettyä aikakauslehteä, syyskuussa julkaistua Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä -sooloalbumia ei luultavasti olisi olemassa.

Mutta koska Mustajärvi sattui istahtamaan kahvilaan, jossa hän erästä kaveriaan odotellessaan selasi Seuraa ja syventyi lukemaan lehdessä ollutta, toimittaja Milla Ollikaisen artikkelia Suomea vuosina 1866–68 koetelleesta suuresta nälänhädästä, miehen 12. sooloalbumi on totta. Sen valmistumiseen vaikutti erityisesti Ollikaisen tekstin viimeinen lause: Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä.

– Siitä paikasta soitin kitaristilleni, että minulla on levylleni nimi, aletaanpa tehdä biisejä, puhelinhaastatteluun tavoitettu Mustajärvi taustoittaa nauraen ja lisää:

– Joskus se käy niin.

 

 

Levyn nimen myötä Mustajärven ajatuksiin alkoi vyöryä muistikuvia lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta. Kesistä, jotka hän vietti keskellä ei mitään piskuisessa kylässä Satakunnassa, josta Mustajärven suku on lähtöisin. Sinne Mustajärvi meni aina koulun loputtua ja sieltä hän palasi Tampereelle kolme kuukautta myöhemmin, päivää ennen kouluvuoden alkua.

Siihen aikaan kesät olivat pitkiä ja kuumia. Kylässä ei ollut sähköjä, mutta elämää siellä piisasi. Joka talossa oli lehmiä, hevosia, possuja, lampaita, kanoja ja kukkoja sekä ehtymätön määrä tarinoita. Naiset puhuivat keittiössä, miehet tuvan puolella.

– Ja mikä tärkeintä, kerran viikossa kävi kauppa-auto. Sitä odotellessa tarttui korvaan ja sieluun monenmoisia tarinoita, Mustajärvi täydentää.

Muistojensa tueksi hän löysi joitain vanhoja kirjoituksia, joihin naapurin isäntä oli haastatellut Mustajärven isänisää, joka puolestaan muisteli omaa vaariaan ja juttuja, joita hän oli kirjoittanut vuonna 1936. Mustajärvi tajusi muistavansa kirjoitusten tarinat. Näitä samoja juttuja naiset olivat kertoneet hänen istuessaan puulaatikon päällä kuuntelemassa niskavillat pystyssä, että hui.

Mustajärvi ei ollut pitkiin aikoihin kirjoittanut oikein mitään, joten häntä itseäänkin hieman kummastutti, kuinka helposti tarinat lähtivät pulppuamaan. Ihan kuin ne olisivat odottaneet häntä.

– Totta kai ne tarinat ovat muuttuneet, koska ne ovat kulkeneet suusta suuhun, mutta tällaisia kyliä löytyy Suomesta varmaan joka puolelta. Voi kai myös sanoa, että yritin vähän kuin takaisin niin sanottuun folkmusiikkiin, Mustajärvi luonnehtii tarinapohjaista albumiaan.

 

 

Muun muassa Hermannin, Svanten, Käärmeensyöjä Koivusen sekä Tammisen ja Urpon tarinat niputtavan Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä -albumin tekstit ovat yhtä kappaletta lukuun ottamatta Mustajärven käsialaa. Tosin onhan sen yhdenkin, Veikko-nimisen raidan takana Mustajärvi, mutta Paten sijaan tytär Jenni.

Kun Mustajärvi kertoi levyprojektistaan tyttärelleen ja kysäisi, olisiko hänellä mitään, laulaja-lauluntekijän vastaus kuului, että yksi tällainen on vähän työn alla. Veikko-kappaleen tekstin saatuaan Mustajärvi soitti tyttärelleen ja ihmetteli, miten nuori nainen pystyy kirjoittamaan näin.

– Jenni vastasi, että hänellä taitaa olla kuusikymmentävuotiaan miehen sielu, Mustajärvi naureskelee, mutta myöntää fiilanneensa tekstin itse sen lopulliseen muotoonsa.

Sooloalbumi poikkeaa Mustajärven aiemmista myös tekotavaltaan. Tällä kertaa hän kirjoitti ensin tekstin ja vei sen vasta sitten kitaristi Ari ”Kankku” Kankaanpäälle, joka vastaa albumin sävellyksistä. Yleensä järjestys on ollut päinvastainen, mikä on Mustajärven mukaan tyylinä hieman kahlitseva, vaikka silläkin tavalla on syntynyt ihan hyviä juttuja.

– Mutta nyt menimme toisella tavalla. Minä kirjoitin tekstin ja menin sitten Kankun studiolle, että luepa nyt tuo. Kankku luki ja sanoi, että hän lähettää huomenna biisin. Seuraavana päivänä tuli sitten, että mitäs pidät tästä kappaleesta. Yleensä se myös osui kohdilleen, hän paljastaa.

 

 

Tuoretta albumia on kuvailtu 63-vuotiaan Mustajärven tähänastisen uran henkilökohtaisimmaksi ja syvällisimmäksi teokseksi. Ihan uusia juttuja levyn kaikki tarinat eivät ole, sillä Mustajärvi muistaa kertoneensa niitä jo joskus 80-luvulla Juicelle jossain festarikeikkojen jälkimainingeissa ja iloliemen ryydittämänä. Osa tarinoista ja nimistä oli niin hurjia, että Juice ei millään olisi halunnut uskoa niitä, vaan väitti Mustajärven keksivän juttuja lennosta.

Mustajärvi väitti vastaan. Totta joka sana.

– Jussi kysyi, missä olen jutut kuullut ja vastasin, että Ikurin kioskilla esimerkiksi. Sinnehän me menimme kuuntelemaan, kun isommat jätkät olivat olleet viikonlopun hummailemassa. He joivat sunnuntaisin rapakaljaa ja kelailivat, miten viikonloppu oli mennyt. Mehän olimme korvat aika isolla siinäkin.

Tuoreitakin tapahtumia albumilla on. Esimerkiksi Maarit ja Antero on rakkauslaulu, joka kertoo Mustajärven ja hänen avovaimonsa ensikohtaamisesta kuutisen vuotta sitten. Samalla ovenavauksella Mustajärven elämään tassutteli kaksikko Kalle ja Tiara, avovaimon romanialaiset rescue-koirat.

Albumin kuudes raita, koirakaksikon mukaan nimetty kappale onkin julkaisun riipaisevin hetki. Mustajärvi kävi laulamassa sen samana päivänä, jolloin Tiara nukahti eläinlääkärissä ikiuneen. Mies oli avovaimonsa mukana hyvästelemässä koiran, ensimmäistä kertaa elämässään.

– Kuudessa vuodessa Tiara opetti minulle asioita, se oli fiksu likka. Kun menin studiolle, vetäisin sen biisin niin sanotusti kerrasta purkkiin. Menin sitten tarkkaamon puolelle, siellä oli Viitasen Jani, meidän äänittäjämme ja Kankku. He olivat täysin hiljaa ja kysyin, että mitä nyt, olenko minä mokannut? He sanoivat, että se oli sitten siinä, ei tarvitse toista kertaa laulaa. En tiedä, mitä tapahtui.

 

 

Jotain on tapahtunut myös Mustajärvelle. Kun joskus nuorempana piti näytellä ja olla kovempi kuin onkaan, nykyään hänen ei tarvitse todistella kenellekään enää mitään. Mustajärvi on sen verran sinut elämänsä kanssa.

– Jos tuntuu, että on herkkä hetki, sitten on. Eilenkin kerroin Tiarasta, kun olimme biisin vetäisseet, niin täytyi siinä vähäsen itseään kerätä. Kyllä sen yleisökin selvästi aisti, että nyt ottaa äijällä vähän koville, Tampereen Komediateatterissa lokakuussa viisi soolokeikkaa Kankun kanssa tekevä Mustajärvi kertoo.

Sooloalbumin siivittämänä Mustajärven viimekeväinen konserttikiertue Teatterin kummitus saa jatkoa tulevana talvena. Joensuuhun kiertue ei tällä kertaa saavu, mutta perjantaina Mustajärvi kaartaa kaupunkiin Popedan kanssa. Ja silloin ei soi folk vaan rock.

Kommentoi

Hae Heilistä