Julkaistu    |  Päivitetty 
Tiina Sormunen

Mieluummin nauramaan kuin itkemään

Uudella levyllään ihmisyydestä, myötäelämisestä ja luopumisesta laulava Jarkko Martikainen (toinen vasemmalla) saapuu lauantaina Joensuuhun Ema Hurskaisen, Luis Herreron ja Anssi Salmisen kera. Uudella levyllään ihmisyydestä, myötäelämisestä ja luopumisesta laulava Jarkko Martikainen (toinen vasemmalla) saapuu lauantaina Joensuuhun Ema Hurskaisen, Luis Herreron ja Anssi Salmisen kera.
Jos viikonloppuna järjestetyssä Joensuun kirjallisuustapahtumassa riitti aikuista ja monen sorttista puhetta eläimistä, musiikin maailmassa teeman käsittely olisi luultavasti hyvin lastenlaulukeskeistä. Etenkin suomenkielisessä rock- ja popmusiikissa eläimistä kertovat ja niille omistetut laulut vaikuttavat suhteellisen harvinaisilta.

Liian lapsellinen kaiku eläinlauluilla oli nuoren Jarkko Martikaisenkin ajatuksissa, mutta vanhemmiten hän on alkanut miettiä, miksei myöntäisi eläinten arvoa. Se kun herättää ruotimaan laajempaa arvokysymystä siitä, miksi ihminen olisi oleellisesti eläimiä ylempänä.

Toisinaan pohdinnat ovat päätyneet myös lyriikoiksi, joissa Martikainen on muun muassa toivonut kissansa vanhenevan kanssaan, riimitellyt koirien taivaasta ja laulanut Hitlerin Blondi-koirasta.

Tuoreimmalle, elokuun lopulla ilmestyneelle Aina auki -albumilleen hän kirjoitti laulun, jonka esittäminen keikoilla vaatii taiteilijalta pienimuotoista henkistä skarppausta. Kiitos kaikesta kertoo Martikaisen koiran kuolemasta.

Lemmikkien kuolemaan liittyvistä kokemuksista, käsityksistä ja käytännöistä tutkimusta tekevän Itä-Suomen yliopiston tutkijatohtori Nora Schuurmanin mukaan lemmikin poismeno voi herättää hyvinkin voimakkaita tunteita: suurta surua ja toisaalta myös häpeää, kun kyynelehtii ”vain” eläimen takia.

Martikaista hänen oma surunsa ei hävetä, mutta välillä se tuntuu ylimitoitetulta. Pitäisihän hänen 47-vuotiaana, aikuisena ihmisenä ymmärtää, että ennemmin tai myöhemmin tulee aika luovuttaa ja hyväksyä kuolema. Mutta eläinten kohdalla siihen ei osaa aina varautua.

Eläimet ovat erittäin taitavia näyttelemään ja piilottamaan sairautensa, ja kun ne sitten viimein romahtavat, jäljellä oleva yhteinen aika on usein laskettavissa päivissä. Silloin testataan lemmikin omistajan inhimillisyyttä.

Näin kävi myös Martikaisen suurikokoiselle Toivo-koiralle, jonka takajalat eivät eräänä päivänä enää jaksaneetkaan kantaa.

– Ei ole oikein, että vain oman, itserakkaan rakkautensa ja haluttomuutensa luopua tähden eläintä roikotetaan elämässä kiinni. Se on väärin eläintä kohtaan. Luopuminen tuli kohdalle nopeasti, ja sitten iski tyhjyys, kaiken täyttävä tyhjyyden tunne, Martikainen muistelee.

Kolmen, neljän kuukauden ajan hän yritti tehdä ikiuneen nukutetusta eläinystävästään laulua, mutta joutui lopulta luovuttamaan. Vaikka koiran kuolema takoi ajatuksissa koko valveillaoloajan, Martikainen ei kyennyt muotoilemaan tuntojaan sanoiksi.

Kun se sitten lopulta onnistui, Kiitos kaikesta -tekstistä tuli parempi kuin mitä hän oli alun perin ajatellut. Ja myös törkeämpi, ainakin yhden lauseen osalta: Olit parempi kuin moni ihminen.

Martikainen epäilee, että joku saattaa tulkita sen liioitteluksi.

– Mutta en voinut muuta. Minulle koirani oli parempi kuin moni ihminen siinä mielessä, että jos minä petyin siihen, petyin oikeastaan itseeni, koska vaadin sitä tottelemaan minua, eikä se tietenkään aina totellut. Jouduin aina kysymään, miksi se minua tottelisikaan? Sehän on eläin, ei ihminen.

Martikaiselle eläimet ovat esimerkillisiä otuksia, joista meillä ihmisillä olisi paljon opittavaa. Esimerkkinä hän mainitsee edesmenneen koiransa, joka oli loppuun asti riehakas, tuskin pysyn nahoissani -tyyppinen tapaus. Koiran kykyä ottaa kaikki ilo irti erilaisista tilanteista Martikainen ihailee edelleen.

– Ja ihmettelen, miksi me ihmiset emme voi iloita yhtä paljon. Miksi meistä tulee niin puunaamaisia tylsimyksiä, jotka työntelevät zombeina ostoskärryjä marketeissa? Että olemmeko me muka luomakunnan kruunu? hän ihmettelee.

Kiitos kaikesta -kappaletta kirjoittaessaan Martikainen joutui keskeyttämään työnsä muutamaan otteeseen, mutta julkisesti hän ei aio kyynelehtiä. Keikoille Martikainen ja hänen Luotetut miehet -yhtyeensä menee ensisijaisesti soittamaan lauluja, ei vetistelemään.

– Mieluummin nauramaan kuin itkemään, mutta elämässä on aina molempia. Uskon, että vähän surullisempi draamallisuus ja komediallisuus ovat kaikki samaa lauseketta, ei niitä pidäkään erottaa, hän lisää.

Kommentoi

Hae Heilistä