Julkaistu    |  Päivitetty 
Maija Palojärvi

Huumori kumpuaa kipukohdista

Mustan huumorin ystäväksi tunnustautuva Tiina Lymi (toinen vas.) ohjasi kolmannen ”Napis”-elokuvan. Näytteljät Jussi Vatanen, Pamela Tola ja Timo Lavikainen ovat tähdittäneet myös aiempia osia. Mustan huumorin ystäväksi tunnustautuva Tiina Lymi (toinen vas.) ohjasi kolmannen ”Napis”-elokuvan. Näytteljät Jussi Vatanen, Pamela Tola ja Timo Lavikainen ovat tähdittäneet myös aiempia osia.
Napapiirin sankareiden tarina on ehtinyt kasvaa trilogiaksi. Kolmas osa saa ensi-iltansa 23. 8. Ohjaaja Tiina Lymi toteaa, että vaikka hahmot ja elokuvien maailma ovat katsojille jo ennestään tuttuja, hänelle oli tärkeää ohjata elokuvasta itsenäinen, omannäköinen teoksensa.

Lymiä kosketti elokuvan miesporukan, Jannen, Räihäsen ja Kämäräisen, yhteinen matka ja ystävyys.

– Itselle henkilökohtaisesti on elämän varrella ollut ystävyyden teema hyvin voimakas asia. Ystävät ovat ihmisiä, jotka ovat kulkeneet rinnalla pitkän matkan, niin hyvässä kuin huonossa.

Jannea näyttelevä Jussi Vatanen toteaa, että keski-ikää lähestyvä Janne on elämässään melkoisen kriisin edessä. Vaikka elokuvien maailmassa onkin odotettavaa, että lopussa asiat selviävät, Vatanen pohtii, että alussa Jannen hahmo on hukassa.

– Leikittelimme ajatuksella, että millainen elokuva olisi syntynyt, jos Janne olisi yhtäkkiä aamukahvipöydässä ottanut Inarin kanssa puheeksi, että hänellä on aika paha ja masentunut olo. Siitä olisi varmaan lähtenyt koko vyyhti purkautumaan, mutta siitä ei olisi tullut tällaista seikkailua.

Vaikka muut puitteet Jannen elämässä ovat näennäisesti paikallaan, elämän jumiutuminen samaan oravanpyörään ja vanhan ystävän poismeno saavat tämän valumaan kohti masennusta.

Elokuvan hahmot pyörittelevät Vatasen mukaan mielessään monille tuttuja kysymyksiä: olenko saavuttanut sen, mitä hain? Mitä pitäisi vielä saada ja mitä ylipäätään haluaa elämältä?

Lymi toteaa, että vaikka masennus itsessään on hirveä sairaus, jossa ei ole mitään huvittavaa, se luo elokuvaan pohjaa synkälle ja absurdille huumorille. Lymille on tärkeää, että hahmoista löytyy myös traagisuutta.

– En oikein tee mitään henkilöhahmolla, jossa ei ole kipua. Teatterilla olen yrittänyt puhdasta draamaa tai tragediaa, mutta siihen en pysty. Minulla kääntyy kaikki koomiseksi, mutta se vaatii sen, että huumori voi olla hyvinkin mustaa.

Jannen puolison Inarin rooli on Napapiirin sankarit 3:ssa aiempaa fyysisempi ja toiminnallisempi.

– Käsikirjoittaja Pekko Pesonen ehdotti, että mitäs, jos Inari lähtisi pelaamaan suojalkapalloa. Se kuulosti niin absurdilta ajatukselta, että olin heti sitä mieltä, että se on hyvä idea, Inaria näyttelevä Pamela Tola muistelee.

Janne ja Inari tasapainoilevat lapsiperhearjen ja siihen liittyvien odotusten keskellä. Lymi ja Tola tunnistavat Inarin hahmossa monia naisia koskettavia teemoja.

– Tämä on varmasti aihe, johon moni voi samaistua ja löytää itsensä siitä. Inarihan on aika poikki tässä elokuvan alussa kotiäitiyteen ja kokee siitä syyllisyyttä, Tola kuvailee.

Inarin matka elokuvassa vie kohti Vuokattia, irti tutuista ympyröistä ja ihmisistä. Kari Ketosen esittämä Pikku-Mikko on ainoa tuttu hahmo vanhoista piireistä. Irtiotot auttavat hahmoja löytämään ratkaisuja, joskaan ei sellaisia, mitä nämä ehkä odottivat. Lymi ja Tola toteavat, että lähelle nähdäkseen pitää joskus lähteä kauas ja mennä kunnon myllytyksen läpi, jotta pääsee siirtymään elämässä eteenpäin.

Timo Lavikaisen esittämä Räihänen on niin ikään tuttu hahmo aiemmista Napapiirin sankarit -elokuvista. Lavikainen kertoo nauttineensa elokuvan fyysisyydestä ja Lapin maisemiin sijoittuvista, vaativista kuvausolosuhteista. Vaikka Räihäsen hahmoa avataankin enemmän, on hahmossa Lavikaisen mukaan vielä monia kerroksia.

– Tykkään siitä, että ei ruveta hirveästi selittämään repliikeillä, vaan pyritään tekemään tilanne kuvalla ja näyttelijäntyöllä. Katsoja joutuu miettimään, ja katsojan pääkoppa tekee työn.

Ystävän menetys ravistelee myös bodauksesta innostunutta Räihästä.

– Tähän asti se on hyväksynyt kaiken, mitä kaverit sanovat. Tässä elokuvassa tulee jo sitä, että hän voi sanoa kaverille vastaan, Lavikainen kuvailee hahmon kehitystä.

Lavikainen arvostaa mahdollisuutta päästä syventämään ja kehittämään samaa henkilöhahmoa kolmen elokuvan ajan. Myös Vatasen mukaan vastaavaa tilannetta harvoin osuu näyttelijän kohdalle.

– Kun on rooli, jota on paljon esittänyt, niin kyllä siitä jonkinlainen muistijälki jää.

– On mahtavaa, että sitä roolihenkilöä voi venyttää.

Lavikainen ja Tola ovat molemmat viettäneet nuoruutensa Joensuussa. Vatanen on kotoisin Sukevalta, Pohjois-Savosta. Pienen paikkakunnan mentaliteetti oli näyttelijöiden mukaan helppo siirtää Napapiirin sankareiden mielenmaisemaan.

– Varsinkin ekan leffan aikana oli tosi helppo tietää, millaisia tyyppejä siellä on ja millaista huumori ja yhdessä oleminen on, Vatanen muistelee.

– Monet ajattelevat, että jos on pieneltä paikkakunnalta kotoisin, matka saattaa tuntua pidemmältä ja oma toivottomuus kasvaa. Siinä mielessä uskon, että tämä elokuva on jollain tapaa toiveikas. Nämä henkilöt löytävät ratkaisuja. Samalla tavalla uskon, että pikkupaikkakuntalaiset, jotka ovat ajautuneet omaan tunneliinsa, tarvitsevat toivoa antavia tekijöitä, Tola pohtii.

Tiina Lymi pohtii, että näyttelijöiden tuntiessa toisensa ja roolihahmonsa jo entuudestaan ei elokuvaa tehdessä tarvitse keskittyä niin paljon henkilöohjaukseen.

– Voin ohjata tilannetta, eikä tarvitse luoda psykologiaa taustalle, hän kuvailee.

Lappi kuvauspaikkana muodostui Lymin mukaan allegoriaksi koko elokuvalle.

– Ajattelin, että teen tämän ryhmän kanssa töitä, selviämme yhdessä tunturissa ja tästä tulee hyvä leffa. Siinä selviytymisessä oli samaa tematiikkaa kuin itse elokuvassa, Lymi valottaa.

Kommentoi

Hae Heilistä