Julkaistu    |  Päivitetty 
Aino Leppänen

Kilttejä ukkoja ja katteja

Viirun ja Pesosen joulu
Joensuun kaupunginteatteri
Alkuteksti: Sven Nordqvist
Näyttämösovitus: Seppo Honkonen
Ohjaus ja lavastus: Iiristiina Varilo
Tähdet: 4/5

 

Sven Nordqvistin lastenkirja Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (Pettson får julbesök, 1988) on nostalgikon peruslukemistoa tähän aikaan vuodesta. Sydämeenkäypä kertomus siitä, kuinka naapurit pelastavat kipeäjalkaisen Pesosen ja Viiru-kissan joulunvieton auttaa löytämään juuri oikeanlaisen läheisyyteen perustuvan joulutunnelman.

Nyt Viiru ja Pesonen näyttävät olevan hyvin ajankohtaisia hahmoja, sillä tämän kirjoihin perustuvan näytelmän lisäksi kertomusten pohjalta on tulossa myös elokuvauutuus Viiru ja Pesonen – paras joulu ikinä ensi-iltoihin.

Teatteriensi-illan perusteella sanoisin, että kannattaa ehdottomasti suunnata lasten kanssa pienen näyttämön ääreen. Kaupunginteatterin tulkinta lunastaa esitetyt lupaukset lämminhenkisyydestä. Lopun hienoisesti katsojia osallistava yllätys tuo paatuneimmankin tosikon kasvoille aivan kunnollisen virneen.

Esitys lähtee liikkeelle aika verkkaisesti, mutta lapset löytävät nopeasti paljon hupia röhöäänisestä kukosta (Lassi Uimonen), tonttujen (Uimonen, Hans Stigzelius) ja Viirun sekä hiiren (Mirva Kuivalainen, Stigzelius) sanailusta, kuin myös monenlaisesta tilannekomiikasta.

Mekaaninen joulupukki (Seppo Timonen) näytti naurattamisen lisäksi säikäyttäneen hieman aivan pienimpiä katsojia, mutta siitäkin selvittiin ilman sen kummempaa järkytystä. Hans Stigzeliuksella ja Lassi Uimosella on verratonta pelisilmää lasten kanssa, ja eturivin katsojakunta varmasti tunteekin olonsa hyvin kotoisaksi ja tervetulleeksi pienen näyttämön pienimmällä penkillä. Se lämmittää mieltä.

Näytelmän Pesonen (Olli-Kalle Heimo) on juuri sopiva, hieman kärttyinen, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen veijaripappa. Esitys on kaiken kaikkiaan lastenteatterin hyvää perustasoa.

Aikuisille esitys tarjoaa muutamia nokkeluuksia, mutta muutoin esitys on melko puhtaasti lastenteatteria. Tässä esityksessä ei mitään ”tyhmiä aikuisten juttuja” kuunnella! Huumorissa hyödynnetään toisteisuutta, vastakohtaisuuksia ja yksinkertaisia vaikutelmia, mikä uppoaa hyvin eturiviin.

Loppuratkaisussa ei painoteta mainitun kirjan tapaan ihan samalla voimalla naapureiden lähimmäisenrakkautta, vaan joulupukin (Timonen) maagisuutta. Se on ehkä hienoinen harmi, mutta sopii kyllä lapsille. Naapuri Kososen (Stigzelius) hyväsydämisyys tulee kuitenkin selvästi esille. Välillä äänet eivät olleet ensi-illassa aivan tasapainossa, ja joitakin repliikkejä tai vaikka kanakopin kotkotuksia oli hieman vaikeaa kuulla.

Miljöö on oikein jouluisa. Kirjan muotoon taiteillut lavasteet toimivat hyvin ja ovat kauniita. Varsinaisen kohdeyleisön viihtymistä sekä heidän ja esiintyjien ajoittaista vuorovaikutusta seuraa mielellään.

Kun katsoja innostuu laulamaan mukana ”tipetipetip-tap”, on esitys todistettavasti vienyt tämän täysin mukanaan.

Kommentoi

Hae Heilistä