Katsojakin innostuu, jos lavalla vellova yhteishenki ulottuu häneen saakka

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, ettei tämä kriitikko ennen tätä kesää ole paljoa ulkoilmateattereissa juossut. Hasanniemen pyörivästä katsomosta on jotain muistikuvia, ja jos aikuisiällä olen hiekkatien päähän etsiytynyt, on motiivina ollut joku tuttu kaveri lavalla.

Vietin opiskeluaikani osa-aikatöissä Joensuun kaupunginteatterin lipunrepijänä, mikä osaltaan vaikutti siihen, että kesäisin pidin mieluummin pesäeroa teatteriin talven ylitarjonnan jälkeen. Rustailen seuraavassa – täältä jostain – raporttia tulikasteestani.

^{Kesäteatteri on} outo ilmiö. Siinä missä isoilla laitosteattereilla voi olla vaikeuksia täyttää penkkirivejä edes keskellä kiihkeintä pikkujoulusesonkia, jonnekin jumalan selän taakse pykätyt penkkirivit natisevat kesällä liitoksistaan satoi, itikoitsi tai paistoi.

Olen, tavatessani erinäisiä teatterin parissa pyöriviä ihmisiä, kysynyt heiltä, mikä teatterista tekee kesäteatteria. Yhteisiä nimittäjiä esitysten välillä on vähän. On kantaesityksiä (Möhkö), klassikoita (Rääkkylä), lastennäytelmiä (Sinkkola), komediaa (Roukalahti), musikaaleja/musiikkinäytelmiä (Ohvana, Utra), ja draamaa (Kontiolahti).

Pienelläkin otannalla tarjonta on kattava. Esittäjät ovat milloin harrastelijoita, milloin koulutuksen saaneita ammattilaisia. Ikähaitaria kouluikäisestä senioriin, niin lavalla kuin katsomossa. On avokatsomoa, katettua, tai vanhaa kyläkoulun juhlasalia. Ja silti ”kesäteatteri” on myös jonkinlainen laatusana; jotain oletusarvoisesti heikomman tasoista mitä Oikea Teatteri.

^Mielikuva kesäteatterista mummojen ja pappojen harrastuksena on hävinnyt mielestäni. Vaikka suuret ikäluokat ovatkin edelleen selvä enemmistö yleisön joukossa, on kesäteatteri pikemmin kasvava kuin katoava kansanperinne. Teatteriporukoiden määrä maakunnassa on kasvanut viime vuosikymmeninä. Pandemia-aika toki löi trendiin oman lovensa. Tämän kesän esityskalenterista löytyy 16 eri esityspaikkaa.

Jarkko Saksa ja Aimo Salonen ovat kirjoittaneet kesäteatteri-ilmiöstä ja sen historiasta yleisesityksen Meidän kylän teatteri (2023). Kirjassa kuuluu yli sadan haastatellun paikallisen teatteritekijän ääni, ja siinä esitellään pohjoiskarjalainen teatterikenttä niin kattavasti, etten tässä siihen rupea. Poimin teoksesta kuitenkin yhden sanan: harrastus.

Kesäteatteritoiminnan historia on jäljitettävissä 1800-luvun nuorisoseuroihin ja työväennäyttämöihin, jotka ovat tarjonneet mahdollisuuden kenen tahansa harrastaa näyttelemistä, niin halutessaan. Kirjan kirjoittajat itse tunnustavat avoimesti ajautuneensa aiheen pariin omakohtaiselta harrastuspohjalta. Ja aikas harras suhde täytyy olla niillä katsojilla, ”hard core -faneilla”, jotka kiertävät yli kaksikymmentä kesäteatteria yhteen kesään (s. 39). Talkoolaisväen nimettömät kasvot taas ovat koko jutun kantava voima.

^{Teatteri on} siinä mielessä ihan terve harrastus, että siitä saa itseluottamusta ja -tuntemusta. Olen omissa arvosteluissani asettanut erääksi kriteeriksi sen, näyttävätkö näyttelijät luottavan itseensä. Näytelmän ei tarvitse olla välttämättä hyvä, jos porukan yhteishenki velloo lavan ja katsomon välillä. Siitä karnevaalihengestä saa katsojakin voimaa, kun joku uskaltaa heittäytyä. Ja ilo sitä on seurata.

Miten tämä ilo syntyy?

Päätin suunnata suoraan lähteelle, ja kysyä tekijältä itseltään. Alkujaan laulunopetusta Ilomantsissa antanut Laura Kaljunen ohjasi tälle kesälle Möhköön teatteriporukan itse käsikirjoituksesta asti valmistaman näytelmän Oravanpyörä. Varsinainen maailmanensi-ilta siis!

Näytelmä syntyy Kaljusen mukaan porukan kasaamisesta ja näytelmän valitsemisesta (Möhkön tapauksessa sen kirjoittamisesta). Oravanpyörä syntyi lavallakin esiintyneiden Ella ja Mika Erosen kynistä.

Vaikka näytelmän ensi-ilta sattui vasta heinäkuun alkuun, olivat harjoitukset alkaneet jo maaliskuussa, ensin lukuharjoituksina, myöhemmin toukokuussa varsinaisina harjoituksina.

Harrastajaa teatteri sitouttaa Kaljusen mukaan sen mukaan millainen näytelmä ja rooli on kyseessä, ryhmäkohtaukset erityisesti. Kesäteatteri taas eroaa muusta teatterista siinä, että työryhmä on monimuotoisempi, itikoita enemmän, ja avara tila vaatii enemmän äänen käyttöä.

^{Sään puolesta} tämä kesä on ollut suosiollinen. Virallisena ”kesäteatteripäivänä” 28.6. (Teatterin tiedotuskeskus TINFO) ja sen tienoilla lämpötila paineli lähellä kolmeakymmentä astetta sademäärän ollessa hädin tuskin mitattavissa. Toki sadetta on päässyt pitelemään. Esityskaudet useimmissa teattereissa kestävät kuitenkin parinkymmenen näytännön verran kesäkuulta elokuulle, niin mahtuu niihin pari pilvisempää päivää. Kukapa teatterin ystävä niin sokerista loppujen lopuksi olisi, ettei pientä tihkukaatosadetta kestäisi?

Ihmisen outo tarve viettää aikaa näyttämöllä taitaa jäädä tällä kertaa tyhjentävästi selvittämättä. Teatterissa yleisesti ja kesäteatterissa erityisesti on kyse häppeningistä, joka kerta ainutlaatuisesta myötäelämisen tapahtumasta, jota määrittävät kaikki siihen osallistuvat. Näytelmä, näyttelijät, paikka, katsojat, hetki vaikuttavat kaikki omalta osaltaan. Silti mitään näistä ei voine nostaa toista merkittävämmäksi.

Sen voin kuitenkin todeta, että miten yleissuomalaista kesäteatteri onkin, on pohjoiskarjalainen kesäteatteri nimenomaan pohjoiskarjalaista. Tällä tahdon sanoa, että kesäteatterin suosion tulkitsen johtuvan siitä paikallisväristä, joka jokaisen tuotannon tekee omanlaisekseen. Ehkä ilmiöstä on turha etsiä yhteisiä nimittäjiä vaan päin vastoin nauttia sen muotojen runsaudesta!