Lennätinvirkaiija August Kärkkäinen rakensi lähes sata vuotta sitten talon, joka henkii suvun ja Joensuun historiaa

Tiedossa oli, että talo on vanha, lähes satavuotias. Historian kerrostumat pistävät silmiin pihaan astuttua: liiterin edessä komeilee Joensuun vappujen vanhojen autojen paraatista tuttu vaaleansininen Vauxhall Viva Deluxe.

– Sen on Helenan äiti ostanut uutena vuonna 1968, Taisto Miikkulainen kertoo.

– Sillä se äiti ajoi tuonne työpaikalleen Karsikon yläasteelle, Helena Miikkulainen toteaa.

Joensuun ruutukaavan laitamilla ollaan, Helena Miikkulaisen lapsuudenkodissa, jonka Helenan isoisä, lennätinvirkailija August Kärkkäinen sai valmiiksi vuonna 1925. Arkkitehtina oli Jalmari Mölsä, joka aikanaan piirsi muitakin taloja Joensuuhun.

^{Keitaaksikin on} joku taloa ja sen tonttia kutsunut, ja tällä kertaa siinä ei ole yhtään liioittelua. Harvoin näkee lähes keskellä kaupunkia isoa pihaa, jossa puut saavat kasvaa ja eläimet liikuskella, ja jossa saattaa nähdä jopa heinäseipäitä.

– Joku on sanonut, että tässä tuoksuukin paremmalle. Se voi johtua siitä, että monesti olemme tehneet meidän kaneille heinää, ja tuoksuu ne muutamatkin heinäseipäät, Helena sanoo.

Taisto muistuttaa, että olihan joensuulaisilla lehmiä ja hevosiakin siihen aikaan, kun August ja Helena Kärkkäinen perheineen asuivat lähellä Sairaalakadulla omassa talossaan samalla, kun he rakensivat tätä taloa, jossa asui aluksi vuokralaisia.

– Minähän olen saanut jututtaakin niitä nuorimpia vuokralaisia, jotka asuivat täällä vähän ennen kuin äiti ja isä muutti tähän nuorenaparina 60-luvulla. Heiltä olen kuullut kiinnostavia yksityiskohtia, mitä missäkin huoneessa oli, Helena Miikkulainen toteaa.

^{Istahdetaan kuistille,} jota Helenan äiti kutsui aikoinaan komentosillaksi.

– Isä ja äiti rakensivat tämän kuistin silloin, kun minä ja veljeni olimme pieniä, ja täältä äiti varmaan katsoi ikkunasta, että missä ne lapset on leikkimässä, Helena arvelee nimen alkuperää.

Seinällä naksuttaa kello, jonka lyönnit täyttävät kuistin, kun viisarit ovat ehtineet aamupäivässä kello kymmenen kohdalle. Haastatteluäänitystä kuunteleva harmittelee, että tämä ei ole podcast, niin tunnelmallinen ja vuosikymmenten taakse vievä ääni on.

– Kellon täytyy olla yli sata vuotta vanha. Aukusti ja Helena meni naimisiin 1913, ja he kai sai silloin häälahjaksi paljon kalusteita ja varmaan tuon kellonkin, Helena otaksuu.

Taisto kertoo, että kerran viikossa kello pitää vetää ja aika hyvin se ajassa pysyy.

– Yhden kerran sitä on käytetty huollossa. Aikaa siitä on vaikka kuinka paljon, sehän oli PT-talossa se liike, missä tuo huollettiin.

Talossa vieraileville lapsille kello on suuri ihmetyksen aihe – samoin kuin keittiössä roikkuvat vanhat teräksiset Fiskarsin sakset, jotka eivät olekaan samanlaiset oranssit kuin nykykodeissa.

^{Keittiöstä löytyy} muutakin kiinnostavaa – vanha kahvimyllykin, jota Miikkulaiset käyttävät sähköisen koneen sijasta silloin, kun he jauhavat kahvinsa pavuista. Ennen keittiöön siirtymistä kuistilla puhuttiin vaihto-oppilaista, joita Miikkulaisilla on ollut, ja saksalaiseen Svanhildiin palataan, kun Taisto näyttää seinällä roikkuvaa esinettä.

– Tuolla sinä aina sitä kiusasit, Helena huomauttaa.

– Svanhild ei millään oppinut, että tämä on suomustusrauta, ja tämä sitten sanoi, että älä kiusaa, Taisto viittaa vaimoonsa.

Historian kehitys on läsnä myös olohuoneessa, missä taulutelevision tuntumassa on vanha putkiradio, jonka päällä on talon rakentajien Augustin ja Helenan kuvat.

Yläkertaan siirrytään pitkin portaita, joiden vieressä on tauluja. Nyt RUK:ssa olevan vanhemman tyttären Roosan pois uuton jälkeen yläkerta on jäänyt nuoremman tyttären Rauhan valtakunnaksi. Elokuun puolivälissä tuleva italialainen vaihtari Irene saa huoneen, jossa on vanha nukketalo, jolla Helena leikki lapsena. Pönttöuunin pinta on valokuvin koristeltu.

– Voisi tuota palotarkastajan mukaan käyttää, mutta pitkä matka olisi tänne puita portaita pitkin kantaa, Miikkulaiset kertovat.

^{Mennään alas} ja ulos ja ihastellaan hetki liiterin edessä 60-luvun Vauxhall Viva Deluxea. Päästetään kani ja kaksi kanaa pihalle kuvattavaksi, mutta turjan vikkeliltä vaikuttavat nämä asukit kameralla kiinni saataviksi. Puhutaan läheisestä Rauhankadusta ja siellä olevista kanoista, joita joku peto pari vuotta sitten verotti.

Onko täällä näkynyt petoeläimiä?

– Talvella täällä näkee vaikka minkälaisia tassunjälkiä, enkä minä aina tiedä, uskallanko edes kirjasta katsoa, mitä ne on. Äitihän väitti, että täällä olisi ollut joku ilves, ja pöllöjä täällä on joskus, Helena vastaa.

Mikäs talvi se oli, kun joku petolintu oli jonkun linnun höyhentänyt, Taisto muistelee.

– Joskus täällä pyöri se yksi rampa varis, ja sitten oli verijäljet hangella, eikä varista sen koommin näkynyt. Taisi joutua ravintoketjuun, Helena jatkaa.

Variksia osuu riistakameraan nytkin, ja yhden tutuimman Miikkulaiset ovat nimenneet Teroksi.

– Tero on semmoinen, että jos terassille unohtaa syömistä ja selkänsä kääntää, niin heti on Tero siihen syöksymässä. Vieraita jos on tulossa ja heille laitetaan pöytää, jonkin pitää olla ehdottomasti vahtimassa.

^{Terassin vieressä} on kuisti, ja kuistilla Miikkulaiset tykkäävät viettää aikaa. Päästään kysymykseen, mikä oikein on kodin sielu, mistä se koostuu.

– Ihana kysymys. Minusta se on tämä tunnelma, syvä rauha. Minusta täällä on hirveän hyvä olla, vaikka molemmat vanhempani ovat kuolleet tänne kotiin, Helena vastaa.

– Vuosikymmenet kun on tässä oltu ja jotain muuttunutkin, tässä on paljon vanhaa. On vanhat puut ja piha ja tämä kokonaisuus – tuo liiterikin on minusta niin rauhoittava. Toukokuussa kun oltiin Taiston kanssa lahdestaan Sisiliassa 30-vuotishäämatkalla, nautin suunnattomasti, ja sielläkin minä ajattelin, että näyttää se liiteri kyllä ihanalta.