Arvostelu: Joensuun kaupunginteatterin Lempi on karu kuvaus kaksosten kohtaloista
Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi (2016) sai suorastaan ylistävän vastaanoton. Sen pohjalta Miika Murasen ja Sinikka Sanelman dramatisoima näytelmä kantaesitettiin Rovaniemen Teatterissa vuonna 2020 – sekin runsaiden kehujen seuraamana. Yleensä näyttelijänä toimiva Maria Karhapää on nyt ohjannut saman teoksen Joensuun kaupunginteatterille, eikä lopputulos anna aihetta kiitosten jatkumon katkeamiselle.
Rovaniemelle Lapin sodan aikaan sijoittuva näytelmä kertoo kaksossisarista Lempistä ja Siskosta. Sisko seurustelee saksalaissotilas Maxin kanssa ja uskoo pääsevänsä pian naimisiin. Ihastusta ympärillään herättävä Lempi ennättää kuitenkin vedonlyönnin seurauksena naimisiin ennen Siskoa.
Sattumanvaraisesti aviomieheksi valikoitunut Viljami palvoo uutta vaimoaan; Maxin lupaileman sormuksen sijaan Sisko saakin rintaneulan. Lempinkään onni ei kuitenkaan kestä kauaa – hän katoaa yhtäkkiä jäljettömiin.
Teatteri ei suotta varoittele esityksen teemojen ahdistavuudesta. Pahaa oloa aiheuttavat väkivallan kuvaukset ovat tärkeä osa näytelmän luomaa raadollista kuvaa naisen asemasta. Etenkin miesten suhtautumistapa naisiin käyttötavarana tuodaan kammottavan realistisesti esiin.
Lempi jää alati toisten hahmojen kertoman varaan ja heidän peilikseen. Hahmo ei itse missään vaiheessa ilmesty lavalle muuta kuin videomateriaalin ja Minni Gråhnin äänen muodossa. Alkuperäisteoksessa Viljami, Viljamin ja Lempin piikatyttö Elli ja Sisko toimivat kukin vuorollaan kertojina. Linjakkaassa dramatisoinnissa kertojien osuudet kuitenkin jatkuvasti limittyvät, mikä tuo Lempin tarinaan eheyttä.
Siskon näkökulma on keskeisin, ja oikeastaan näytelmä onkin ennen kaikkea kertomus hänen traagisesta elämästään. Siskon elämän myöhempiä vaiheita käsittelevä loppu on hieman hoputettu: pitkän aikavälin tapahtumat kerrotaan hieman kuin elokuvissa ja saduissa, joissa joskus lopuksi tiivistetään kuvatun ulkopuolelle jäävä.
Lavalla nähtävät kolme näyttelijää ovat toinen toistaan taidokkaampia. Regina Launivuo tekee Siskona vahvan ja uskottavan roolin. Hannes Mikkelsson on työteliään ja totisen maalaispojan perikuva, mutta stereotypian sijaan hahmo tuntuu kuitenkin ihmiseltä.
Suvi-Maaria Virran Ellin versio Lempistä ei anna varsinaisen imartelevaa kuvaa nimihahmosta. Virta onnistuu heti alusta asti olemaan Ellinä ennen kaikkea hyytävä, mutta samalla hänen vihansa inhimillisyys tulee esiin.
Iris Roudan lavastussuunnittelu on tehokas: samat lavasteet toimivat läpi näytelmän ja asemoivat katsojan haluttuihin maisemiin. Tuula Hakulisen suunnitteleman ja kauniisti kuvatun videomateriaalin käyttö tukee hienosti Lempin jäämistä alati eteeriseksi ja etäiseksi.
Riipaiseva Lempi ylläpitää katsojan mielenkiinnon kahden ja puolen tunnin ajan. Vaikuttava kokonaisuus on mahdollista kokea ympäri maakuntaa kiertueen muodossa ja kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä helmikuuhun 2023 asti.
Kommentoi