Arvostelu: 39 askelta tarjoilee hilpeää Hitchcock-parodiaa
39 askelta -näytelmän visuaaliset elementit ovat hurmaavia 1930-luvun puvustusta myöten.
Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ensi-iltansa sai Seppo Honkosen ohjaama komedia 39 askelta. Patrick Barlow’n vuonna 2005 viimeistelemä näytelmä on ivamukaelma John Buchanin vuoden 1915 romaanista ja Alfred Hitchcockin ohjaamasta samannimisestä elokuvasta. Mukana on myös rutkasti viittauksia muihin Hitchcockin elokuviin, ja ylipäätään koko dekkarigenre päätyy myllytyksen kohteeksi.
Näytelmässä parodioidaan Buchanin tuotannossa useaan otteeseen esiintyvän Richard Hannayn tunnetuinta seikkailua. Petteri Rantatalon esittämä protagonisti päätyy tahtomattaan osaksi rikoskudelmaa ja epäillyksi murhasta. Siitä alkaa vauhdikas matka Englannista kohti Skotlantia. Hannayn ja yleisön ihmeteltäväksi jää, mitä oikein tarkoittaa 39 askelta.
Honkosen suunnittelema nokkela lavastus näyttää, mihin kaikkeen nimenomaan teatterilavalla pystytään. Esimerkiksi pyörivän lavasteen avulla saadaan äkkiä vaihdettua näkökulmaa ja sijaintia. Pohjana olevan elokuvan ja lukuisten muidenkin elokuvien junakohtauksista pilaa tekevä kohtauskin liikkuu sopivasti korniuden ja näyttävyyden rajamailla. Ylipäätään visuaaliset elementit ovat hurmaavia 1930-luvun puvustusta myöten.
Myös valaistus ja äänimaailma toimivat, ja esimerkiksi Bernard Herrmannin ikonisoitunutta musiikkia hyödynnetään hauskasti.
Neljän näyttelijän miehitys hoitaa noin kymmenkertaisen määrän rooleja. Siirtymät hahmosta toiseen ovat sujuvia ja näyttelijät taitavia. Rantatalo on sopivan vähäeleinen kuivana Hannayna ja kannattelee näytelmää vakaasti. Kirsi Kärnä tyypittelee oivallisesti Hitchcockin blondia ja kohtalokasta agenttia eläväisesti kehonsa liikkeillä.
Aina yhtä heittäytyväinen Jaakko Tohkanen on nytkin erityisen lystikäs esimerkiksi geriatrisena skotlantilaisena. Joni Kuokkanen kirvoittaa yleisöltä rutkasti nauruja esittäessään matkalla vastaan tullutta eksentristä emäntää. Komedian lähteenä mies mekossa tuntuu tänä päivänä ummehtuneelta, mutta Kuokkanen hoitaa tämänkin roolinsa kuitenkin hyvin.
Kokonaisuus tuo jatkuvasti esiin oman fiktiivisyytensä ja irvailee itselleen. Nämä sävyt yltyvät loppua kohden aina vain farssimaisemmiksi. Vallankaan jos metafiktiivisesta kikkailusta ja esimerkiksi alluusioiden hoksaamisesta ei itsessään saa nautintoa, voi sisällön heppoisuus häiritä.
Koska kaikki on lopultakin siis vain vitsi, ei niin sanotun mysteerin ratkeamiseenkaan kohdistu erityisemmin odotuksia. Loppua kohden kohtaukset ovat myös jokseenkin fragmentaarisia, mikä entisestään etäännyttää katsojaa ratkaisun hetkistä. Vaan eipä pointin aina tarvitsekaan olla muuta kuin hupailua itsensä vuoksi.
Kaupunginteatterin työryhmä on tehnyt kaikkineen hienoa työtä 39 askeleen parissa. Kokonaisuudesta löytyvät niin välittömän hupailun kuin omaa oivallustakin edellyttävän komedian tasot, ja näytelmä lunastaneekin teatterin toiveen mukaisesti paikkansa pikkujoulukauden juhlistajana.
Kommentoi