Arvostelu: Kaupunginteatterin kuvaus ystävyydestä puree Pikku vampyyrissa
Näytelmän lavastuksen on suunnitellut Iris Routa. Pikku vampyyrin roolissa nähdään Hannes Mikkelsson (etualalla). Kuva: Miska korpelainen
Joensuun kaupunginteatterin kevätkauden viimeinen ensi-ilta oli Anna-Maria Klintrupin ohjaama, isolla näyttämöllä esitettävä Pikku vampyyri, joka perustuu Angela Sommer-Bodenburgin kirjasarjaan.
Audiovisuaalisesti säkenöivä esitys imaisee kaikenikäiset katsojat mukaansa saman tien, ja jännitys ja lystikkyys kantavat läpi show’n. Tästä ei lastennäytelmä parane!
Yksinäisen koulupoika Antonin (Joni Kuokkanen) aika kuluu lähinnä vampyyreistä lukiessa. Eräänä iltana Antonin haave käy hänen kauhukseen toteen: hänen huoneeseensa on tunkeutunut oikea vampyyri (Hannes Mikkelsson).
Rüdigeriksi esittäytyvän torahampaisen veitikan asialistalla ei kuitenkaan ole Antonin ryystäminen kuiviin, vaan yön kulkijakin kaipaa ystävää.
Muutaman vuosikymmenen takaista tarinaa ei ole modernisoitu, eikä siihen ole yritetty ujuttaa aikuisille suunnattuja tasoja.
Niitä ei tarvita, vaan lasten ehdoin tehty esitys lumoaa myös aikuisen katsojan, koska se vain on niin hauska.
Ensi-illassa pienet katsojat eläytyivät esitykseen vahvasti. Esitys ei ole varsinaisesti pelottava vaan läpeensä sympaattinen, ja jännitys perustuu ennen kaikkea viattomista kommelluksista selviämiseen, mutta aika hurjaksikin meno paikoin yltyy.
Iris Roudan suunnittelema lavastus on kertakaikkisen upea. Hetkessä kutsuvan näköinen koti muuttuukin hyytäväksi hautuumaaksi. Erityisen ihastuttavaa on liike. Hahmot lähtevät kirjaimellisesti lentoon, ja valtavat lavasteet tulevat jylhän musiikin saattelemana kohti niin, että pieniä voi suorastaan pelottaa.
Sanna Tarvainen on myös tehnyt vaikuttavaa työtä pukusuunnittelun osalta. Perinteiset viktoriaanishenkiset vampyyriasut ovat kaikille goottiestetiikan ystäville todellinen silmänilo, ja puvustus myös osaltaan tukee näyttelijöiden muuntautumista lapsiksi ja teineiksi.
Antonin poikamaisuuden tavoittamisesta suurin kiitos käy totta kai Kuokkaselle, jonka käsittelyssä tavoitetaan myös monet tunnetilat riemusta tuskaan. Myös Mikkelsson sopii kuin nakutettu esittämään samanikäiseksi jämähtänyttä Rüdigeriä: pelkkä fyysinen heittäytyminen käsiliikkeineen ja ilmeineen on jo omiaan kirvoittamaan monet naurut.
Minni Gråhnin mainiosti esittämä Rüdigerin kovin pienenä kuollut pikkusisko Anna ”Hampaaton” puolestaan on koko näytelmän sympaattisin hahmo. Hänen lemmen- ja maidonnälkänsä välittyvät suorastaan sydäntä raastavasti Gråhnin loistavasti tavoittaman, ikuisesti maitohampaiseksi jääneen tytön olemuksen myötä.
Suvi-Maaria Virta näiden kahden vampyyrin satavuotiaana teini-isoveljenä on samaan aikaan hulvattoman dramaattinen mutta kuitenkin uskottava kiukkupussi.
Erityisen hupaisia etenkin äänenkäytöltään ovat Maria Karhapää muistiongelmaisena vampyyrisuvun matriarkkana ja Petteri Rantatalo valkosipulimedaljonki kaulassa kulkevana itsekseen puhuvana hautausmaan työntekijänä.
Hahmojen hyiseltä kuulostava kähinä hauskuuttaa mutta myös tihentää tunnelmaa. Eve Pietarisen pienet osuudet naapuruston poikana Udona kuuluvat näytelmän koomisiin huippuhetkiin. Antonin vanhempia esittävien Markku Maasillan ja Anna Ojanteen välillä puolestaan leiskuu sellainen rakkauden olemus, jota käy suorastaan kateeksi.
Pikku vampyyri on verrattoman viihdyttävä kokonaisuus, joka veikeän tarinan lisäksi tarjoaa vieläpä tärkeän viestin siitä, miten erilaisuus ei ole este ystävyydelle. Siitä sopii myös aikuisia muistuttaa.
Kommentoi