Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Milloin kirja palaa?

Fahrenheit 451 -näytelmän rooleissa nähdään muun muassa Aino Kyrö ja Hannes Mikkelsson (kuvassa). Kuva: Miska Korpelainen Fahrenheit 451 -näytelmän rooleissa nähdään muun muassa Aino Kyrö ja Hannes Mikkelsson (kuvassa). Kuva: Miska Korpelainen

Eletään maailmassa, jossa palokunta rientää paikalle ihmisten jäädessä kiinni kiellettyjen artefaktien eli kirjojen hallussapidosta.

Vuosia kirjojen polton roihusta riemuinnut palomies Kai Montaaki (Hannes Mikkelsson) alkaa kuitenkin pohtia, miksi kirjat herättävät toisissa tuhoamisvimman ja toisissa halun varjella niitä vaarasta huolimatta. Montaakin vaimo Mill-Reedi (Minni Gråhn) puolestaan katsoo tauotta hänelle rakkautta vannovaa viihdettä, mutta onnen sijaan hän täyttyykin lääkkeistä.

Tästä asetelmasta käynnistyy Joensuun kaupunginteatterin ja Joensuun ylioppilasteatterin yhteisproduktio Fahrenheit 451. Ohjaaja Piia Peltolan suomentama kotimainen kantaesitys tuo Ray Bradburyn vuoden 1953 klassikkodystopiaan nykyaikaista otetta. Näyttävä kokonaisuus on tunnelmaltaan jännittävä ja hirtehinen.

 

Kaisu Koposen kekseliään lavastuksen sekä Mikko Pajasen ja Michael Bögerin taidokkaan ääni- ja valosuunnittelun myötä katsoja sinkoutuu oitis pois Joensuusta ahdistavaan tulevaisuuteen.

Alkuperäisteoksessa viihdettä suoltavat ruudut kuvaillaan seinien kokoisiksi; lavalla ne muistuttavat muodoltaan älypuhelimia. On vaikea sanoa, pistävätkö sydäntä pahemmin ruudulta näkyvän silmittömän väkivaltaviihteen puukoniskut vai itsensä tunteminen hölmöksi siitä ilosta, jonka oman elämän pienelle ruudulle ilmestyvät sydämet tuottavat.

Kirjojen puolustuspuheelle on ilmiselvä motivaatio ja tarve. Jatkuvasti uutisoidaan lähes lukutaidottomista nuorista, jotka eivät enää tunne milloin mitäkin tärkeinä pidettyjä sanoja. Tapa, jolla kirjallisuuden merkitystä tuodaan esiin, on kuitenkin pohjatekstin takia jokseenkin mustavalkoinen: kirjat pitkälti edustavat hyvää ja ruudut pahaa.

Bradburyn on myös ainakin väitetty vanhemmiten kertoneen pyrkineensä teoksellaan osoittamaan, miten televisio tekee ihmisistä ääliöitä.

Onneksi professori Faaperin (Emilia Toropainen / Riku Simonen) hahmo edes yhdessä repliikissä tuo ilmi, ettei ratkaiseva olekaan väline vaan sisältö. Lisäksi on hienoa, että näytelmässä mainitaan naistenkin kirjoittamia teoksia pelastamisen arvoisiksi toisin kuin romaanissa.

Nillittäjäanglistina kiinnitin huomiota tehokeinoon, jossa hahmot välillä korostetusti käyttävät englannista lainautuneita uudissanoja. Sen nimittäin voisi tulkita olevan osa esitykselle keskeistä älyllisen rappiotilan kuvausta. Englannin ylivalta on ilman muuta oikeutettu kritiikin aihe, mutta itse kielihän on viaton, ja sanoja on aina lainattu.

Roolitus on harkittua. Mikkelsson tuo päähenkilön henkisen kehityksen esiin taitavasti hienovaraisin vivahtein, kun taas Gråhn osaa olla juuri niin flegmaattinen lötkö kuin hänen hahmonsa kuuluukin olla.

Anna Ojanne on kerrassaan loistava äijämäisenä koviksena eli kapteeni Biittinä, jonka katseen kohdistuessa yleisöön alkoi suorastaan pelottaa. Eri esityksissä vuorottelevat eri ylioppilasteatterin näyttelijät lukuun ottamatta Kalle Högbackaa verenhimoisena robottikoira Murrena. Tätä ainoaa pysyvää yhdistelmää ei olisi voinut paremmin valita, sillä kadehdituttavan ketterä Högbacka karistaa ihmisen olemuksensa roolissaan täysin.

Työryhmän panoksen onnistuneisuus huipentuu tehokkaasti yhtä aikaa liikuttavassa ja hyytävässä lopetuksessa, joka on puhtaasti teatterintekijöiden luovuuden tuote. Toivottavasti kaikenikäiset löytävät tämän esityksen!

Kommentoi

Hae Heilistä